KUULUSTELU
Suomi 2009

Ohjaus: Jörn Donner
Käsikirjoitus: Olli Soinio
Tuotanto: Mark Lwoff, Misha Jaari
Pääosissa: Minna Haapkylä, Marcus Groth

1 tunti 43 minuuttia

77-vuotias Jörn Donner on ehtinyt elämänsä aikana menestymään poikkeuksellisen hyvin kaikilla niillä osa-alueilla, mistä hänet tunnetaan: elokuvan, kirjallisuuden ja politiikan parissa. 1950-luvulla elokuvauransa aloittanut Donner palkittiin Venetsian filmifestivaaleilla parhaasta esikoisohjauksesta, jonka lisäksi hän oli kahdesti ehdolla festivaalien pääpalkinnon saajaksi. Vuosien kuluessa hän on voittanut kolme Jussia sekä parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander -elokuvasta, jonka hän tuotti.

Edellisen kerran Donner toimi elokuvateatterilevitykseen päässeen pitkän näytelmäelokuvan ohjaajana 1980-luvun alkupuolella, jonka jälkeen hän on elokuvamaailmassa keskittynyt lähinnä tuottamiseen. Alunperin hänen ei ollut tarkoitus tehdä paluuta teatterielokuvan pariin Kuulustelullakaan, mutta alkuperäisistä suunnitelmista poiketen filmiä ei laitettukaan suoraan televisiolevityksen.

Kuulustelu kertoo nimensä mukaisesti pääpiirteissään hyvin yksinkertaisen tarinan. Minna Haapkylän esittämä Elina Hämäläinen on Neuvosto-desantti, joka on ajattelemattomuuttaan jättänyt yhteydenpitoon tarkoitetun radiolähettimen helsinkiläiseen pesulaan. Kun hän palaa noutamaan laitetta, pidättää Valpo hänet ja vangitsee kuulusteluja varten.

Kumeniuksen (Lauri Nurkse) johtamissa kuulusteluissa nainen ei vielä suostu kertomaan mitään, vaan toistaa jatkuvasti nimeään ja peitetarinaansa. Pian virkavalta saa tietää naisen todellisen henkilöllisyyden, ja niinpä Suominen (Hannu-Pekka Björkman) aloittaa Hämäläisen kuulustelut puhtaalta pöydältä. Todellisuudessa hän on nimeltään Kerttu Nuorteva, politiikassa korkealle kohonneen Santeri Nuortevan Yhdysvalloissa syntynyt tytär.

Nuorteva ei kuitenkaan suostu paljastamaan Suomiselle yhtään mitään, jonka jälkeen kuulustelut ottaa hoitaakseen Paavo Kastari (Marcus Groth). Varsin avoimelta vaikuttava ja itseään humanistiksi kutsuva mies saa luotua yhteyden Nuortevaan, joka alkaa pikkuhiljaa kertomaan yhä enemmän itsestään ja tekemisistään. Kastari ei suostu käyttämään kuulusteluiden jouduttamiseksi fyysistä kidutusta, vaan tietää sitäkin tehokkaamman keinon.

{slimbox#1 gl images/muut/arvostelut/kuulustelu1.jpg,images/muut/arvostelut/kuulustelu1_t.jpg,Jörn Donner: Kuulustelu; images/muut/arvostelut/kuulustelu2.jpg,images/muut/arvostelut/kuulustelu2_t.jpg,Jörn Donner: Kuulustelu; }

Kuulustelu vieraannuttaa helposti varsinkin nuoret katsojat, sillä vaikka se saattaa kuulostaa Hollywood-tyyliseltä agenttiviihteeltä, se ei sitä ole. Siinä missä elokuva hyvinkin on viihdyttävä ja alusta loppuun saakka erittäin kiinnostava, on se toteutettu niin pelkistetysti ja minimalistisesti kuin mahdollista. Värimaailmaa ja valaistusta myöten erittäin komeasti kuvatusta elokuvasta ei löydy ensimmäistäkään kamera-ajoa tai zoomausta, vaan kamera on jokaisessa kuvassa liikkumatta – lisäksi otot saattavat olla hyvinkin pitkiä. Ulkokuvia elokuvasta löytyy vain yksi.

Donner ei siis ole lähtenyt toteuttamaan elokuvaa dokumenttityyliin vapisevalla käsivarakuvauksella, vaan pikemminkin teatterimaisesti – ehkä tämä toteutustyyli on osittain syynä elokuvan loistaviin roolisuorituksiin. Kenties hän on katsellut aikansa kuluksi paljon asuntonsa ikkunasta ulos ja huomannut, ettei näkymä ole yhtään sen mielenkiintoisempi, vaikka kävelisikin ikkunan edessä edestakaisin. DVD:ltä löytyvä haastattelu paljastaa, että toteutustavalla on paljolti tekemistä erään Bergmanin toteutumatta jääneen idean kanssa.

Huolimatta Donnerin onnistumisesta näyttelijäohjauksen ja tarinankerronnan parissa voi kuitenkin Kuulustelun onnistuneimmaksi osa-alueeksi nostaa sen käsikirjoituksen. Aina elokuvan tärkein osa on nimenomaan sen käsikirjoitus, sillä ilman sitä ei olisi ohjaajalla tarinaa, mitä kertoa eikä näyttelijöillä roolihahmoja, joita näytellä. Harmittavan usein käsikirjoitukset ovat sen verran heikkoja, että vaikka paperilla onkin mustaa valkoisella, ei siinä ole juurikaan tarinaa tai kiinnostavia roolihahmoja. Nyt kuitenkin on, sillä pääasiassa äänittäjänä työskennellyt Olli Soinio on laatinut loistavan käsikirjoituksen, jota lukematta voi edellämainituista syistä nostaa sen elokuvan onnistuneimmaksi osa-alueeksi.

Sellaiselle katsojalle, joka ei Nuortevan tapaukseen ole perehtynyt, on oikeastaan täysin yhdentekevää, kuinka paljon siitä lopulta perustuu faktaan, mutta DVD:n lisämateriaaleista löytyvien haastatteluiden perusteella yhtenä lähteenä käsikirjoitustyössä on käytetty Ohto Mannisen kirjoittamaa Nuortevan elämäkertaa.

Kirjakielestä huolimatta – joidenkin näyttelijöiden kohdalla ehkä juuri siksi – elokuvan dialogi on erittäin onnistunutta, joka onkin äärimmäisen tärkeää tällaisessa elokuvassa, jossa on vain muutamia henkilöhahmoja ja tapahtumapaikkoja, ja jonka pelkistetty visuaalinen ilme korostaa entisestään dialogin tärkeyttä.

Roolistaan Jussin täysin ansaitusti voittanut Minna Haapkylä tekee tähänastisen uransa parhaan roolisuorituksen Nuortevana, joka on ajoittain niin naiivin teinitytön oloinen, että voisi kuvitella hänen saaneen ehdottomat poliittiset näkökantansa nimenomaan isältään jo lapsena syötetyn kaurapuuron mukana. Onneksi henkilöhahmo ei kuitenkaan ole niin yksiulotteinen, sillä Nuortevan alkaessa murtua saa katsoja alkaa miettimään, näytteleekö ja huijaako hän, vai onko hän todella pehmenemässä. Tähän ei elokuvassa anneta suoraa vastausta, mutta ehkä sitä ei olekaan tarkoitus kyseenalaistaa.

Åke Lindmanin Tali-Ihantala 1944 -filmissä nähty Groth on varsin uusi tuttavuus elokuvayleisölle, mutta jostakin syystä huomattavasti Leif Wageria muistuttava mies tekee loistavan roolisuorituksen Kastarina, joka saattaa hyvinkin olla elokuvan (toinen) ”pahis” tai sitten sen ainoa sankari.

Nurksen, Björkmanin ja Pertti Sveholmin roolit jäävät lopulta sivuosaan, vaikka eivät olekaan merkityksettömiä. Mainittakoon vielä, että kirjakielellä puhuttu dialogi ei aluksi tunnu istuvan lainkaan Haapkylän suuhun, kun taas Groth ja Björkman pystyvät puhumaan luonnollisesti kirjakielelläkin. Grothin puhetyylistä voi tosin päätellä hänen puhuvan äidinkielekseen ruotsia, eikä epäilyä heikennä hänen ruotsinkielinen nimensä.

Kaikin puolin erinomainen Kuulustelu on lähimpänä virheetöntä elokuvaa, mitä on suomalaisen elokuvan rintamalla aikoihin nähty. 25 vuoden tauon jälkeen Donner on tehnyt ehdottomasti parhaan elokuvansa – toivottavasti se ei jää hänen joutsenlaulukseen.



LISÄMATERIAALI

Tarjolla on vain (syystäkin) poistettu kohtaus sekä Donnerin, Haapkylän ja Mannisen haastattelut, jotka suhteellisen lyhyestä kestostaan huolimatta antavat enemmän infoa tekijöiden näkökulmista kuin esimerkiksi elokuvan tekoaikaan kirjoitetut lehtihaastattelut.

DVD-JULKAISU

Julkaisija:
Disney
Tekstitys:
Englanti, ruotsi
Ääni:
Dolby Digital 5.1 / Dolby Stereo
Kuva:
16:9 anamorfinen widescreen (1.77:1)
Levyjä:
1
Ikäraja:
7
Kuulustelu vieraannuttaa helposti varsinkin nuoret katsojat, sillä vaikka se saattaa kuulostaa Hollywood-tyyliseltä agenttiviihteeltä, se ei sitä ole. Siinä missä elokuva hyvinkin on viihdyttävä ja alusta loppuun saakka erittäin kiinnostava, on se toteutettu niin pelkistetysti ja minimalistisesti kuin mahdollista. Värimaailmaa ja valaistusta myöten erittäin komeasti kuvatusta elokuvasta ei löydy ensimmäistäkään kamera-ajoa tai zoomausta, vaan kamera on jokaisessa kuvassa liikkumatta – lisäksi otot saattavat olla hyvinkin pitkiä. Ulkokuvia elokuvasta löytyy vain yksi.

Donner ei siis ole lähtenyt toteuttamaan elokuvaa dokumenttityyliin vapisevalla käsivarakuvauksella, vaan pikemminkin teatterimaisesti – ehkä tämä toteutustyyli on osittain syynä elokuvan loistaviin roolisuorituksiin. Kenties hän on katsellut aikansa kuluksi paljon asuntonsa ikkunasta ulos ja huomannut, ettei näkymä ole yhtään sen mielenkiintoisempi, vaikka kävelisikin ikkunan edessä edestakaisin. DVD:ltä löytyvä haastattelu paljastaa, että toteutustavalla on paljolti tekemistä erään Bergmanin toteutumatta jääneen idean kanssa.

Huolimatta Donnerin onnistumisesta näyttelijäohjauksen ja tarinankerronnan parissa voi kuitenkin Kuulustelun onnistuneimmaksi osa-alueeksi nostaa sen käsikirjoituksen. Aina elokuvan tärkein osa on nimenomaan sen käsikirjoitus, sillä ilman sitä ei olisi ohjaajalla tarinaa, mitä kertoa eikä näyttelijöillä roolihahmoja, joita näytellä. Harmittavan usein käsikirjoitukset ovat sen verran heikkoja, että vaikka paperilla onkin mustaa valkoisella, ei siinä ole juurikaan tarinaa tai kiinnostavia roolihahmoja. Nyt kuitenkin on, sillä pääasiassa äänittäjänä työskennellyt Olli Soinio on laatinut loistavan käsikirjoituksen, jota lukematta voi edellämainituista syistä nostaa sen elokuvan onnistuneimmaksi osa-alueeksi.

Sellaiselle katsojalle, joka ei Nuortevan tapaukseen ole perehtynyt, on oikeastaan täysin yhdentekevää, kuinka paljon siitä lopulta perustuu faktaan, mutta DVD:n lisämateriaaleista löytyvien haastatteluiden perusteella yhtenä lähteenä käsikirjoitustyössä on käytetty Ohto Mannisen kirjoittamaa Nuortevan elämäkertaa.

Kirjakielestä huolimatta – joidenkin näyttelijöiden kohdalla ehkä juuri siksi – elokuvan dialogi on erittäin onnistunutta, joka onkin äärimmäisen tärkeää tällaisessa elokuvassa, jossa on vain muutamia henkilöhahmoja ja tapahtumapaikkoja, ja jonka pelkistetty visuaalinen ilme korostaa entisestään dialogin tärkeyttä.

Roolistaan Jussin täysin ansaitusti voittanut Minna Haapkylä tekee tähänastisen uransa parhaan roolisuorituksen Nuortevana, joka on ajoittain niin naiivin teinitytön oloinen, että voisi kuvitella hänen saaneen ehdottomat poliittiset näkökantansa nimenomaan isältään jo lapsena syötetyn kaurapuuron mukana. Onneksi henkilöhahmo ei kuitenkaan ole niin yksiulotteinen, sillä Nuortevan alkaessa murtua saa katsoja alkaa miettimään, näytteleekö ja huijaako hän, vai onko hän todella pehmenemässä. Tähän ei elokuvassa anneta suoraa vastausta, mutta ehkä sitä ei olekaan tarkoitus kyseenalaistaa.

Åke Lindmanin Tali-Ihantala 1944 -filmissä nähty Groth on varsin uusi tuttavuus elokuvayleisölle, mutta jostakin syystä huomattavasti Leif Wageria muistuttava mies tekee loistavan roolisuorituksen Kastarina, joka saattaa hyvinkin olla elokuvan (toinen) ”pahis” tai sitten sen ainoa sankari.

Nurksen, Björkmanin ja Pentti Sveholmin roolit jäävät lopulta sivuosaan, vaikka eivät olekaan merkityksettömiä. Mainittakoon vielä, että kirjakielellä puhuttu dialogi ei aluksi tunnu istuvan lainkaan Haapkylän suuhun, kun taas Groth ja Björkman pystyvät puhumaan luonnollisesti kirjakielelläkin. Grothin puhetyylistä voi tosin päätellä hänen puhuvan äidinkielekseen ruotsia, eikä epäilyä heikennä hänen ruotsinkielinen nimensä.

Kaikin puolin erinomainen Kuulustelu on lähimpänä virheetöntä elokuvaa, mitä on suomalaisen elokuvan rintamalla aikoihin nähty. 25 vuoden tauon jälkeen Donner on tehnyt ehdottomasti parhaan elokuvansa – toivottavasti se ei jää hänen joutsenlaulukseen.  

Osta tämä elokuva

 

Ensi-illat

Perjantai 22.3.

usjuliste luontosinfoniajuliste

puutarhajuhlatjuliste 

Lisää ensi-iltoja

Seuraavat kotimaiset:

miehiajapoikiajuliste vedenneitojuliste aiti19juliste

Lisää kotimaisia ensi-iltoja