KAVI:n suurtyö on valmis – Suomi-Filmin DVD-kokoelma on ainutlaatuinen tapaus

Ranskalaisten Lumièren veljesten vuonna 1895 ”keksimä” elokuva saapui nopeasti Suomeenkin, mutta kotimaisen näytelmäelokuvatuotannon syntyminen vaati muutakin kuin vain huoneen ja projektorin. Ensimmäinen merkittävä suomenkielinen näytelmäkappale, Aleksis Kiven Nummisuutarit ilmestyi vuonna 1865 ja sai kantaesityksensä vasta vuonna 1875. Se kuvastaa hyvin sitä tilannetta, missä Suomessa oltiin elokuvan syntymähetkellä.

Elokuva oli alusta alkaen taatusti ohimenevä villitys ja viihdemuoto, jonka varaan ei kannattaisi rakentaa mitään suurta. Kun todellisuus osoittautui sittenkin aivan toisenlaiseksi ja elokuva vuodesta toiseen kestäväksi, yhä kasvavaksi liikealaksi, alkoi myös suomalaisia yrittäjiä ilmaantua. Maahan nousi kiinteitä elokuvateattereita, ja valokuvaajat hankkivat ulkomailta elokuvakameroita, joilla filminauhalle tarttui lyhyitä dokumenttipätkiä suurimmista kaupungeista ja pian myös lyhyitä fiktioelokuvia. Pääpaino oli komedioissa tai pikemminkin farsseissa, joita voitiin halvalla tuottaa ja jotka naurattaisivat niin vauvaa kuin vaariakin.

1910-luvulla tilanne muuttui, elokuvista tuli kunnianhimoisempia, tehtiin vakavaakin ja jopa pitkiä, yli tunnin mittaisia filmejä. Kun toimeen suomalaisen elokuvateollisuuden ja väkisinkin myös -taiteen synnyttämiseksi ryhdyttiin oli myöskin etenemisvauhti kova: kaikki eteni harppauksittain, ei lyhin askelin. Kaiken tämän kehityksen kärjessä oli vuonna 1919 perustettu Suomen Filmikuvaamo Oy, joka vuodesta 1921 lähtien tunnettiin nimellä Suomi-Filmi Oy. Elokuvateatterissa työskennellyt ja kiertueteattereille kulisseja maalannut Erkki Karu (1887–1935) oli yhtiön perustaja ja johtotähti, joka kuitenkin 1930-luvun alussa joutui pankin epäsuosioon ja sai lähteä. Karu perusti sitten Suomen Filmiteollisuus Oy:n (SF), josta tuli vielä Suomi-Filmiäkin suurempi ja komeampi laitos T. J. Särkän käsissä. Karun elämä loppui jo vuonna 1935 aivokalvontulehdukseen.

Erkki Karu Myrskyluodon kalastajan (1925) kuvauksissa.

Suomi-Filmin ensimmäiset omat elokuvat olivat lyhyitä komedioita, joita Karu itse ohjasi. Resurssien vähäisyyttä kuvastaa se, että myös sisäkuvat jouduttiin kuvaamaan ulos pystytetyissä lavasteissa, sillä sähkö ja lamput olivat liian kalliita. Nämä ensimmäiset kokeilut osoittavat Karulla ja kuvaaja Frans Ekebomilla (1889–1965) olleen elokuvanteon perusteet hyvin hallussa, vaikka oppi jouduttiin hankkimaan pääasiassa ulkomaisesta kirjallisuudesta ja katsomalla ulkomaisia elokuvia. Ylipäätään nämä ensimmäiset elokuvamiehet (ja miehiähän he kaikki olivat) joutuivat opettelemaan kaiken itse. Ulkomaille ei ollut mahdollista lähteä vuosien opintomatkoille, mutta sen sijaan pian oli varaa tuottaa ulkomaalaisia tekijöitä Suomeen. 1920–1940-luvuilla Suomen kahteen suurimpaan yhtiöön palkattiin viisi ulkomaalaista kuvaajaa, jotka toivat mukanaan uutta näkemystä ja osaamista, jollaista liiaksi kirjalliseen sisältöön kiintynyt suomalainen äänielokuva kaipasikin. Mutta pakon sanelema ”omavaraisuus”, pysytteleminen kotimaisissa voimissa niin tekijöiden kuin aiheidenkin osalta, johti myös siihen, että lopulta sellainen asia kuin suomalainen elokuva saattoi syntyä.

Siirryttyään pitkien elokuvien pariin Karu siirsi kepeät komediat sivuun ja teki suomalaiskansallisia aiheita, joissa aito rakkaus kotimaahan leijui kaiken yllä. Karun ensimmäiset suurtyöt olivat juuri tuon Nummisuutarien vuoden 1923 filmatisointi ja samana vuonna valmistunut Koskenlaskijan morsiamen filmatisointi. Suurimmat ja kauneimmat työnsä Karu teki mykkäelokuvan aikaan, sillä äänen tultua hänkin alkoi mennä filmatun teatterin puolelle ja unohti kertoa tarinansa kuvin. Siinä hän ei suinkaan ollut ainoa, mutta poikkeuksiakin oli. Yksi niistä oli Valentin Vaala (1909–1976), joka vuonna 1935 tuli Suomi-Filmille ohjaajaksi ja tekikin yhtiölle vuoteen 1963 mennessä kaikkiaan lähes 40 pitkää elokuvaa. Vaala oli yhtä kuin Suomi-Filmi, hänen elokuviensa menestyksellä yhtiön tuotantopuoli pysyi pystyssä, hänen elokuviaan ihailtiin ja katsottiin. Kaiken lisäksi Vaalan ohjaustyöt kattavat koko yhtiön vuosien 1920–1980 pitkistä näytelmäelokuvista noin kolmasosan.

1940-luvulta lähtien Vaalan kanssa Suomi-Filmin vakio-ohjaajia olivat myös Ilmari Unho (1906–1961) ja Hannu Leminen (1910–1997). Karun tilalle tuotantopäälliköksi ja ohjaajaksi tullut Risto Orko (1899–2001) ohjasi hänkin toistakymmentä elokuvaa, mutta 1940-luvun puolestavälistä lähtien Orko keskittyi kasvavan yhtiön johtamiseen.

Suomi-Filmin toimitusjohtaja, tuottaja Risto Orko ja talon tärkein ohjaaja Valentin Vaala elokuvan Sinut minä tahdon (1949) kuvauksissa.

Kilpailu Särkän SF:ää vastaan osoittautui nopeasti toivottomaksi ainakin elokuvien määrän osalta. Vaikka Särkän tallissa syntyi liuta Suomen parhaimmista elokuvista, myös kehnoja tekeleitä mahtui joukkoon yllin kyllin. Suomi-Filmillä säilyi tietynlainen laatu alusta loppuun saakka. Tekemällä vähemmän elokuvia Suomi-Filmillä voitiin satsata enemmän aikaa yhden filmin hiomiseen, mutta myöskin usein näin tehtiin sellaisten aiheiden kanssa, mihin ei olisi kannattanut niin paljon rahaa satsata. Usein unohdetaan SF:n 1950-luvun iskelmä- ja rillumarei-elokuvia moittiessa, että Suomi-Filmi tuotti läpi 1940-luvun erittäin kömpelöitä ”dekkarielokuvia”, joiden suurin viehätysvoima on yleensä niiden kotikutoisuudessa ja kauniissa näyttelijöissä.

Suomi-Filmin pitkien elokuvien tuotanto alkoi Ollin oppivuosista (1920) ja päättyi Tulitikkujen lainaamiseen (1980). Kuudessakymmenessä vuodessa valmistui (laskutavasta riippuen noin) 144 pitkää elokuvaa. Määrässä se jää toiseksi vain SF:lle, joka tuotti 237 elokuvaa 29:ssä vuodessa.

Muutama vuosi sitten kauppoihin tuli Suomen Filmiteollisuus – Täydellinen kokoelma -niminen Suomen suurin DVD-tallennejulkaisu, joka sisälsi yhtiön kaikki pitkät elokuvat kahta dokumenttia sekä Avaruusraketilla rakkauteen -yhteistuotantoa lukuun ottamatta. 234:n elokuvan kokoelmassa oli nelisenkymmentä elokuvaa, joita ei ollut aiemmin julkaistu DVD:llä. Nyt joulumarkkinoille ilmestyi Suomi-Filmin kokoelma, joka oikeasti on täydellinen: siinä on kaikki yhtiön pitkät elokuvat – myös ne alkupään tuotannot, jotka ovat säilyneet vain epätäydellisinä kopioina. Kokoelmassa ei ole niitä pitkän elokuvan mitat täyttäviä tilausfilmejä, joita ei koskaan tarkoitettu yleiseen levitykseen. Sen sijaan mukana ovat yleiseen levitykseen tarkoitetut, mutta vain harvojen ihmisten näkemät teokset kuten Luonnon kätköissä (1963), dia- eli värikääntöfilmille kuvattu hyvin amatöörimäinen luontodokumentti, sekä alle 50-minuuttinen väreissä kuvattu ”nudistielokuva” Väreitä (1965). Kummassakaan ei ole hurraamista.

Kaikkiaan kokoelmassa on 156 eri filmiä 136:lla levyllä. Kokoelman tuotannosta on vastannut Kansallinen audiovisuaalinen instituutti eli KAVI, joka osti kaikki Suomi-Filmin elokuvat muutamia vuosia sitten. Pienen budjettinsa kanssa painivalta KAVI:lta tämä kokoelma on epäilemättä ollut melkoinen voimainponnistus, sillä monet kokoelman elokuvista nähdään nyt ensimmäisen kerran DVD:llä ja kaikkia ei ollut entuudestaan saatettu esityskuntoonkaan. Pieni budjetti on myös syynä siihen, miksei joissakin kokoelman mykkäelokuvissa ole musiikkia (tai mitään ääniraitaa) lainkaan: uuden musiikin tuottaminen tai valmiin ostaminen tällaiseen määrään olisi ollut niin kallista, ettei koko kokoelmaa olisi kannattanut tehdä. Maksuttoman tai puoli-ilmaisen musiikin valitseminen ja sovittaminen kuhunkin filmiin olisi vienyt vähäisellä miehityksellä pyörivältä laitokselta ikuisuuden. Kuulemma kaikki mykkäelokuvat haluttiin kuitenkin ottaa kokoelmalle mukaan, vaikka sitten ilman mitään ääntä.

Yksi näkyvimpiä eroja SF:n ja Suomi-Filmin kokoelmien välillä on lähtömateriaali: SF-kokoelman levyistä valtaosa on tehty Yleisradion vanhoista tv-mastereista, kun taas Suomi-Filmi kokoelma sisältää jopa täysin restauroituja tai vähintään esityskopiosta digitoituja versioita elokuvista. Kun Suomi-Filmi itse julkaisi muutamia elokuviaan DVD:llä vuosikymmenen alussa, ei se liiemmin välittänyt kopioiden laadusta, ja näitä jälkiä KAVI on nyt paikannut. Esimerkiksi Viimeinen savotta (1977) on kokoelmassa täysin uutena kopiona ja alkuperäisellä kuvasuhteellaankin, toisin kuin vanhalla DVD:llä, jolla voi tämän kokoelman myötä heittää vesilintua.

Suomi-Filmi-kokoelmassa yhdistyvät korkea tekninen laatu ja elokuvien määrä ainutlaatuisella tavalla, ja varmasti se tulee myöskin jäämään DVD-aikakauden suurimmaksi saavutukseksi Suomessa. KAVI:n työryhmä ansaitsisi työstään Betoni-Jussin tai jonkun muun tunnustuksen, mutta tuskin sellaista saa. Osa kiitoksesta kuuluu VLMedia Oy:lle, joka vastaa tämän kuin myöskin Suomen Filmiteollisuuden ja Fennada-Filmin DVD-kokoelmien levityksestä.

Se, että Suomen elokuvatuotanto oli niin kauan pitkälti vain kolmen suuren yhtiön harteilla, oli sittenkin suomalaisten onni. Suomen Filmiteollisuus, Suomi-Filmi ja Fennada-Filmi tuottivat vuosina 1920–1980 yhteensä yli 400 pitkää elokuvaa, valtaosan niistä vuoteen 1963 mennessä. Tämä määrä edustaa noin neljäsosaa kaikista Suomessa tähän päivään mennessä tehdyistä pitkistä elokuvista, fiktioista ja dokumenteista. Ja koska näiden yhtiöiden koko tuotannot ovat samoilla omistajilla, elävät ne nyt DVD:llä, televisiossa ja tulevaisuudessa myöskin internetissä.

Suomi-Filmi-kokoelmaa myydään ainakin KAVI:n päämajassa Helsingissä, VLMedian verkkokaupassa, muissa suurissa verkkokaupoissa sekä suurissa päivittäistavaramyymälöissä ja tavarataloissa.

Kokoelmaan sisältyvät elokuvat:

X = Ensimmäistä kertaa DVD:llä.