Roy Orbison ja ampuva kitara – laulajalegenda yhden filmin tähtenä

Roy Orbison ja ampuva kitara elokuvassa The Fastest Guitar Alive (1967). Kuva: MGM

Mustien aurinkolasiensa takaa ainutlaatuisia, unenomaisia laulujaan laulanut Roy Orbison (1936–1988) oli kaukana värikkäästä ja itsevarmasta esiintyjästä. Silti Orbisonistakin alettiin leipoa filmitähteä, olihan jokaista Elvis Presleytä, Frank Sinatraa ja Bing Crosbya kohti vähintään tusina laulajapoikaa marssitettu elokuvakameran eteen. Harvalla riitti osaamista myös näyttelijän työhön, eikä Orbison ollut yksi heistä.

1960-luvun puolivälissä Orbison kirjoitti Metro-Goldwyn-Mayerin kanssa viiden elokuvan sopimuksen, jonka ensimmäiseksi elokuvaksi valikoitui Presleyn hylkäämä lännentarina The Fastest Guitar Alive. Kuten elokuvan nimikin kertoo, tässä lännenfilmissä musisoitiin vähintään yhtä paljon kuin ammuttiin. Sisällissodan loppuvaiheisiin sijoittuva tarina kertoo etelävaltojen vakoojasta, Johnny Bannerista, joka matkaa pohjoisvaltojen kultavarastolle ryöstääkseen sen omien joukkojensa sotatoimien rahoittamiseksi. Matkallaan Banner esittää kapakkalaulajaa, jonka kitara päästää sointujen lisäksi luoteja.

B-elokuvakuninkaan tuotantoa

Elokuvan käsikirjoitus oli nopeana ja tuotteliaana kynäilijänä tunnetun Robert E. Kentin (1911–1984) käsialaa. 35-vuotisen uransa aikana liki sata elokuvaa kirjoittanut Kent lienee laatinut käsikirjoituksen tilaustyönä elokuvan tuottaneelle Sam Katzmanille (1901–1973), joka oli legenda jo eläessään. Katzman tuotti uransa aikana liki 250 pitkää elokuvaa, joista hänen mukaansa yksikään ei jäänyt tappiolle – samaa väitettä on toistanut myös toinen b-elokuvakuningas, Roger Corman. Katzmanin ja Cormanin tapauksissa elokuviin uhrattiin niin vähän rahaa, että omilleen pääsemiseksi elokuvan ei tarvinnut montaa katsojaa saadakaan. Rahaa tuli yleensä juuri sen verran, että tuottaja välttyi köyhtymiseltä ja sai seuraavan satsin elokuvia tuotantoon.

Katzmanin maine oli peräisin 1950-luvulta, jolloin hän iski kultasuoneen kahdesti. Ensin hän valjasti Johnny Weismullerin näyttelemään Viidakko-Jimiä 16-osaiseksi kasvaneessa elokuvasarjassa. Vuosikymmenen puolivälissä Katzman oli ensimmäisten mukana tuomassa rock’n roll -musiikkia valkokankaalla: Bill Haley and the Comets -yhtye aiheutti yleisöryntäyksen Tunnista tuntiin- eli Rock Around the Clock -elokuvaan (1956). 300 000:lla dollarilla tuotettu elokuva tuotti Yhdysvalloissa yli miljoona dollaria. Tämän jälkeen Katzman tuotti kulloisenkin trendin mukaan uusia musiikkielokuvia – olipa kyse sitten twististä, kantrista, mambosta tai peräti calypsosta. Vuosien varrella Katzmanin elokuvissa nähtiin Johnny Cashin, Nancy Sinatran, Louis Armstrongin, Chubby Checkerin ja Liberacen kaltaisia musiikin merkkihenkilöitä.

Tähän maailmaan sopivat hyvin myös kaksi Presleyn tähdittämää halpiselokuvaa, Gene Nelsonin ohjaamat Suukottelevat serkut (1964) ja Elvis ja 1001 yötä (1965). Näitä tehtäessä Presleyn suosio oli jo laskenut, mutta ei yhtä radikaalisti kuin elokuvien taso. Laadulla ei ollut enää merkitystä, ainoastaan kustannustehokkuudella ja voiton määrällä. Presleyn ja Katzmanin kaksi yhteistä elokuvaa edustavat Presleyn uran surkeinta kastia, mutta rahaa ne tekivät. Katzman olisikin halunnut jatkaa yhteistyötä The Fastest Guitar Alivella, mutta syystä tai toisesta Presley ja hänen managerinsa kieltäytyivät tarjouksesta. Syitä voi olla monia: aikatauluongelmat, Presleyn muut sopimukset toisten studioiden kanssa ja niin edelleen. Katzmanin ja Presleyn piti tehdä yhdessä myös nuorena kuolleen kantrilaulaja Hank Williamsin elämäkertaelokuva Your Cheatin Heart (1964), mutta Williamsin perikunnalla oli päänäyttelijän kohdalla veto-oikeus, jota he myös käyttivät. Presleyn sijaan roolissa nähtiin George Hamilton.

Maggie Pierce, Orbison ja Joan Freeman. Kuva: MGM / Warner Archive

Kauniita lauluja ja vanhoja lavasteita

Tässä vaiheessa uraansa Katzman tuotti elokuvansa Metron-Goldwyn-Mayerille, jonka studioita ja tarpeistoa Katzmanin Four Leaf Productions -yhtiö sai käyttää. Näin ollen MGM saattoi ohjata Orbisonin Katzmanin toimistolle ja valjastaa uuden tähtensä The Fastest Guitar Aliven käyttöön. Elokuvan työryhmä ja näyttelijäkunta olivat tuttuun tapaan studion vakiokalustoa, kuten vanhat ja kuluneet lavasteet ja puvusteetkin; kovin paljon uutta rekvisiittaa tähän elokuvaan tuskin tehtiin. Ohjaajaksi palkattiin Michael D. Moore, joka oli jo saavuttanut suuren arvostuksen alallaan apulaisohjaajana, joiden toimenkuva oli ja on kuitenkin kaukana elokuvien ohjaamisesta. Moore pääsi kuitenkin debytoimaan ohjaajana Presleyn tähdittämällä Hula-hula-paratiisilla (1966), joka oli Paramount Picturesin tuotantoa. Moore ja elokuvan kuvannut W. Wallace Kelley jatkoivat yhteistyötään nyt Orbisonin kanssa.

Sattuneesta syystä Orbison joutui luopumaan tavaramerkiksi muodostuneista aurinkolaseistaan, jotka eivät olisi sen paremmin istuneet 1800-luvun epookkiin kuin muutenkaan elokuvan päänäyttelijällä – filminäyttelemisessä silmillä on melko oleellinen tehtävä. Orbisonin roolisuoritus ei ollut oikeastaan edes roolisuoritus, mutta laulaa hän tietenkin osasi. Orbison kirjoitti itse elokuvaan seitsemän uutta laulua, joiden oli sovittava elokuvan muuhun sisältöön. Tämä rajoitti taiteilijan vapautta, mutta seitsemän laulun joukkoon mahtui kuitenkin kaksi onnistunutta tuotosta: Rollin On ja There Won’t Be Many Coming Home. Jälkimmäinen tuli suuren yleisön tietoisuuteen vasta muutama vuosi sitten, kun Quentin Tarantino käytti sitä The Hateful Eight -hittilänkkärinsä (2015) ääniraidalla.

The Fastest Guitar Alive kuvattiin syyskuussa 1966 MGM:n studiolla. Orbisonin kaverina nähtiin Sammy Jackson (1937–1997) sekä naiskauneutta edustamassa tv-näyttelijä Maggie Pierce (1931–2010) uransa viimeisessä roolissa ja Joan Freeman (s. 1942), joka näytteli toisen naispääosan Presleyn Huolettomassa kulkurissa (1964).

The Fastest Guitar Alive oli elokuvana juuri niin kehno kuin olettaa saattaa – eikä Orbisonin kaunis lauluääni sitä pelastanut vaipumalta liki täydellisesti unholaan. Elokuvan yleisömenestys oli niin vähäinen, että MGM ei nähnyt aiheelliseksi tehdä Orbisonin kanssa enää uusia elokuvia – eikä Orbisonia nähtykään valkokankaalla enää kuin cameo-rooleissa kahdessa elokuvassa 1980-luvulla. Ulkomailla Orbisonin elokuvalla ei ollut mitään kysyntää, eikä se ilmeisesti saanut teatterilevitystä missään muualla kuin Yhdysvalloissa. Suomessa elokuvaa ei ole nähty edes televisiossa.

Katzman tuotti The Fastest Guitar Aliven jälkeen enää kuusi elokuvaa, muun muassa Hank Williams Jr.:n tähdittämän A Time to Singin (1968), joka jäi vielä vähemmälle huomiolle kuin Orbisonin elokuva. Ohjaaja Moore puolestaan ohjasi vielä muutaman b-elokuvan, mutta apulaisohjaajana ja toisen kuvausryhmän ohjaajana hän oli täystyöllistetty aina eläkkeelle jäämiseensä saakka. Moore kuoli 98-vuotiaana vuonna 2013.

Orbisonin kuolemasta tulee joulukuussa kuluneeksi pyöreät 30 vuotta. 52-vuotiaana sydänkohtaukseen kuolleen Orbisonin lahjat laulajana ja lauluntekijänä tuntuivat loputtomilta. Vuosikymmenten kuluessa hän uudistui ajan mukana, mutta säilytti aina omaperäisyytensä. Vaikka The Fastest Guitar Alive ei sitä tehnytkään, myös Orbison sai oman paikkansa elokuvahistoriasta, kun David Lynch käytti Orbisonin In Dreams -laulua ikimuistoisella tavalla klassikkoelokuvassaan Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (1986).

• Orbisonin kuoltua hänen uusimman levynsä She's a Mystery To Me -kappaleelle tehtiin musiikkivideo, jonka ohjauksesta vastasi 27-vuotias David Fincher (Seitsemän, Fight Club, Zodiac).
• Vuonna 1992 ilmestynyt King of Hearts -albumi sisälsi ennenjulkaisemattomia levytyksiä Orbisonin elämän loppuvaiheilta. I Drove All Night -laulun musiikkivideon tähtinä nähtiin Jennifer Connelly ja Jason Priestley.

The Fastest Guitar Alive on saatavilla Warner Archiven DVD-tallenteena.