Liki 100 vuotta Kihlauksesta – näin tehtiin ensimmäinen Aleksis Kivi -filmatisointi

Suomalaisen elokuvan parissa alkoi tapahtua 1910- ja 1920-lukujen vaihteessa. Helsinkiläissyntyinen Erkki Karu päätyi teatterin kautta tamperelaisen elokuvateatterin hoitajaksi ja teki ensimmäiset filmauskokeilunsa kesällä 1919. Joulukuussa 32-vuotias Karu perusti Helsingissä Suomen Filmikuvaamo Oy:n, joka pari vuotta myöhemmin alkoi käyttää nimeä Suomi-Filmi Oy. Ensimmäisen suomalaisen varsinaisen elokuvatuotantoyhtiön tarina sai näin alkunsa.

Samoihin aikoihin Viipurissa, maan toisessa suuressa kansainvälisessä kaupungissa, samanlaiset suunnitelmat oli kolmella kauppiaalla ja näyttämötaiteen harrastajalla: Oski Talviolla,  Reino Lundströmillä ja vaatetusalan tukkukauppias Antti Himasella. Innokkaimmin asiaa ajoi 28-vuotias Talvio, joka syyskuussa Karjala-lehdelle antamassaan haastattelussa korosti – kuten monet muut häntä ennen ja hänen jälkeensä – kotimaisen elokuvatuotannon merkitystä myös kansantaloudelle. 1920-luvun alussa kotimaisia pitkiä elokuvia ei juuri tehty, joten filmivuokrista valtaosa meni ulkomaalaisille yhtiöille.

Talviota huolestutti myös se, että Ruotsissa oli alettu filmata suomalaisia menestysromaaneja. Näin oli käynyt jo Johannes Linnankosken Laululle tulipunaisesta kukasta, jonka ruotsalaistunut suomalaisohjaaja Mauritz Stiller ohjasi elokuvaksi vuonna 1919. Pari vuotta myöhemmin vuorossa oli Juhani Ahon Juha ja ohjaajana jälleen Stiller. Talvio tiesi jo haastattelua antaessaan Juhankin filmatisoinnista.

Myöhemmin syksyllä Talvio maalaili uhkakuvia, että ”kansalliseepoksemme Kalevalakin voi näin tulla ulkomailla filmatuksi." Siinä hän osui oikeaan, sillä Kalevalaan pohjautuva suurelokuva Sampo valmistui neuvostoliittolais-suomalaisena yhteistuotantona 39 vuotta myöhemmin

”Meidän omaperäinen kirjallisuutemme, oma elämämme ja varsinkin luontomme ovat varsin käyttökelpoisia aiheita valkoiselle kankaalle, levitäkseen maamme rajojen ulkopuolellekin ja siten tehdäkseen suurta propagandaa Suomen tunnetuksi saamiseksi ulkomailla”, Talvio sanoi haastattelussa. ”Esimerkiksi Kiven teokset ja Kalevala, niitä varten jo yksistään kannattaisi perustaa kunnollinen kulttuurinäkökantoja silmällä pitävä kotimainen yhtiö, sillä sellaisella olisi varmasti parinkin vuosikymmenen uuttera työ taattua, muita esimerkkejä lukuun ottamattakaan”, hän jatkoi.

Talvio totesi, ettei Karun Suomen Filmikuvaamon ”toiminta liene päässyt sanottavasti mihinkään tuloksiin” ja ”sekin työ, mitä yhtiö aloittavasti on tehnyt, on ollut aivan kehnoa laatua eikä ole perustunut tarpeeksi kansallisen kulttuurimme pohjalle.” Talvio on varmasti ollut tietoinen siitä, että Suomen Filmikuvaamon ensimmäinen pitkä elokuva, Anni Swanin Ollin oppivuosien filmatisointi, oli tulossa ensi-iltaan loppuvuodesta.

Oski Talvio 1910- ja 1920-lukujen taitteessa.

Ulkoilmateatteria ja elävää kuvaa

Toimistotöistä 24-vuotiaana kauppiaaksi ryhtynyt Oski Talvio oli aktiivinen näyttämötaiteen harrastaja ja harjoittaja. Hän toimi paikallisten nuorisoseurojen näytelmä- ja lausuntapiireissä ohjaajana ja esiintyjänä, minkä lisäksi hänet jo 20-vuotiaana valittiin Viipurin raittiusseuran näyttämön johtajaksi vuonna 1912. Sieltä Talvio siirtyi Viipurin työväen teatteriin.

Jo raittiusseuran aikaan Talviolla ja kumppaneilla heräsi idea ulkoilmateatterista, jollaisen he kesällä 1913 avasivat Viipurin Papulan vuorelle. Ensimmäisenä kesänä näyteltiin Minna Canthin Roinilan talossa -näytelmää. Virallisemmin toiminta alkoi seuraavana kesänä, jolloin teatterin johtajaksi tuli Kosti Elo ja näyttelijöiksi Talvion lisäksi muun muassa Eedla Hako, Viljo Huttunen, Kaarlo Kruus, Aino Piiparinen, Edv. Keto ja Ali Mannermaa. Teatterissa näyteltiin pääasiassa kotimaisia kappaleita, esimerkiksi Seitsemän veljeksen ”tähtenä” nähtiin Viipurin työväen teatterin Uuno Montonen.

Ulkoilmateatteria hoitamaan perustettiin Viipurin Ulkoilmateatteri Oy vuonna 1919. Hallituksen muodostivat Himanen puheenjohtajana, Talvio, Lundström, Otto Koskinen, Mikko Uosukainen, Arvi Mansikka ja Antti Lallukka varsinaisina jäseninä sekä varajäseninä Otto Kotonen, Niilo Vuorikallio ja A. A. Niskala. Osakepääoma oli vaatimattomasti 10 000 markkaa (nykyrahassa 4 187 euroa), 50:n markan osakkeita oli siis 200 kappaletta. Yhtiön toimialaksi merkittiin jo tässä vaiheessa ulkoilmanäyttämön ylläpitämisen lisäksi filmien valokuvaus- ja valmistusliike. Vuonna 1921 Talviosta tuli yhtiön hallituksen puheenjohtaja.

Kihlaus kuvataan

Talvion syksyllä 1920 lehtihaastattelussa latelemat uhkakuvat elokuvateollisuuden puutteesta ja toisaalta Karun firman alkuvaiheista eivät olleet vain pelkkää puhetta. Talvio oli edellisenä kesänä ”tottuneena näyttämötuntijana” – kuten lehti häntä kuvaili – sovittanut ja filmannut Aleksis Kiven  Kihlauksen. Kyseessä oli ensimmäinen Kiven teoksen filmatisointi, mutta mistä siinä lopulta oli kyse?

Tuskin oli sattumaa, että Kihlaus valikoitui tämän elokuvakokeilun aiheeksi. Se oli tuolloin suuressa suosiossa ympäri maan, ja vaikka Viipurin ulkoilmateatterin kesä 1920 alkoikin Artturi Leinosen Vanhalla härmällä, esitettiin elokuun 22. päivänä lopettajaisjuhlissa Kihlausta. Elokuvaversio on tehty näihin aikoihin sekin, mutta tarkka ajankohta ei ole tiedossa.

Kihlauksen kuvauspaikoista tiedetään se, mitä ajan lehtiartikkeleissa on mainittu: Herrojen Eevan hakeminen Hämeenlinnasta kuvattiin Neitsytniemellä, joka ”suuresti muistuttaa Hämeenlinnan seutuja”, Aapelin talo oli Lihaniemellä ja sisäkuvaukset Papulassa ”sitä varten erityisesti hankittujen kulissien avulla varsinaisen sopivan ateljeerin puutteessa.” Papulassa sijaitsi myös ulkoilmateatteri, jonka lavasteita kyseiseen kappaleeseen on mitä todennäköisimmin käytetty tässä elokuvassakin.

Kihlauksen näytelmäversiossa Herrojen Eevan roolissa nähtiin Maikki Jouni, Aapelina Niilo Vuorikallio, Eenokkina Alarik Korhonen ja Jooseppina Lundström. Elokuvaversion kuvauksista julkaistut lehtikuvat eivät ole erityisen tarkkoja, mutta Jouni on todennäköisesti myös niissä Herrojen Eevana. Joka tapauksessa on todennäköistä, että näyttelijät olivat molemmissa versioissa samat. Yhtäkään elokuvaversion näyttelijää ei ole nimeltä mainittu missään, eikä heitä ole itse elokuvan ja valokuvien puuttuessa voitu jälkikäteen tunnistaakaan.

Kesällä 1920 ulkoilmateatterin näyttelijäkuntaan kuuluivat ohjaajana toimineen Lundströmin ja jo mainitun Jounin lisäksi Rosa Meskanen, Saimi Storgård, Fanny Nenonen, Ida Järvi ja Dagi Nieminen sekä Uuno Montonen, Ilmari Kontunen, Niilo Vuorikallio, Herman Meskanen, Aku Keidas, Ale Porkka, Frans Nyman, Emil Piiparinen ja Akseli Rinne.

Kihlaus-elokuvan kuvaajana oli viipurilaisen Scala-elokuvateatterin johtaja J. V. Peltonen. Karjala-lehden toisessa syyskuisessa numerossa väitettiin, että sama ryhmä olisi kuvannut myös Kiven Lean, mutta koska mitään muuta mainintaa moisesta ei ole, lienee kyseessä toimittajan virhe.

Kun Talvio antoi syyskuista haastatteluaan Karjala-lehdelle, Kihlaus oli parhaillaan Helsingissä kehitettävänä Suomen Biograafi Oy:n laboratoriossa. ”Joutuu se [elokuva] piakkoin tänne, jolloin kappaleesta annetaan erityinen koenäytäntö, johon kutsutaan muun muassa kaupunkimme liikemiespiirejä”, Karjala-lehti tiesi kirjoittaa Talvion sanomisien pohjalta. Todennäköisesti elokuvan on leikannut joku laboratorion työntekijöistä.

Näytäntöä kaavailtiin heti seuraavan kuukauden, eli lokakuun, alkupäiville, mutta niin nopeasti elokuvaa ei sentään saatu valmiiksi. Näytännön jälkeen oli määrä pitää kokous, jossa ”keskustellaan viipurilaisen filmiyhtiön muodostamisesta kansallista propagandaa ja taloudellisia saavutuksia silmällä pitäen”.

Ulkoilmateatterin Kihlausta.

Ensi-ilta kutsuvieraille

Kihlauksen erikoisnäytäntö kutsuvieraille ja liikemiehille järjestettiin aamupäivällä klo 11 marraskuun 7. päivänä vuonna 1920 Viipurin Scala-elokuvateatterissa. Näytöksen sujumisesta ja elokuvan laadusta on vain muutamia säilyneitä arvioita. Niistä todennäköisesti rehellisin ja ainakin hauskin on Filmiaitta-lehden lyhyt toteamus vuodelta 1922, kun lehti kertoi Kihlauksen toisesta filmatisoinnista: "Tässä [Talvion] yrityksessä ilmenee monta teknillistä virhettä, sovittelussa ei ole otettu huomioon filmin erikoisluontoisia vaatimuksia ja kokonaisvaikutus muistuttaa valokuvattua amatöörinäyttämöä; tekniikan laita on niin ja näin: valokuvaus on epäselvää ja mikä pahinta, ramppi ja näyttämöohjaaja ovat miltei koko ajan näkyvillä”, lehti kirjoitti.

Karjala-lehden tuore arvio pari päivää näytöksen jälkeen oli paljon myötämielisempi. ”Filmi on koko lailla tarkoitustaan vastaava, mutta on siinä vain pieni virhe, joka on johtunut alkutottumattomuudesta eikä [se] vielä lähiaikana mainittuun filmiin nähden ole korjattavissa”. Iltalehti puolestaan totesi marraskuussa, että elokuva oli ”hyvin onnistunut, vaikka kuva oli otettu tavallisella maisemakoneella.”

Elokuvan pituudesta ei tarvitse esittää erikoisempia arvioita, sillä Karjala-lehdessä todettiin: ”Tätä filmiä tullaan ehkä noin viikon päästä esittämään mainitussa teatterissa ohjelman yhteydessä, jolloin siihen on kaikilla tilaisuus tutustua.” Näin ollen kyseessä on ollut lyhytelokuva, joka olisi ollut vain yksi osa laajempaa ohjelmakokonaisuutta. Koko illan elokuva se ei Karjala-lehden toteamuksen perusteella ollut. Mutta nämäkään suunnitelmat elokuvan esittämisestä eivät toteutuneet: tiettävästi Kihlausta ei esitetty kuin tuon yhden kerran ja Filmiaittakin mainitsi arvionsa yhteydessä, ettei sitä liene julkisesti esitettykään.

Marraskuussa 1920 puhuttiin jo tulevista filmeistä ja henkilökunnastakin. ”Yhtiön palvelukseen tullaan kiinnittämään maamme parhaita näyttelijävoimia ja suunnitelmat useiden kirjailijoiden, teatterinjohtajain ja muiden ammattimiesten kanssa ovat parhaillaan käynnissä. Varsinainen toiminta aloitetaan heti, kun alkupääoma on merkitty”, Karjala-lehti kirjoitti.

Ensimmäisten varsinaisten elokuvien aiheeksi kaavailtiin Kalevalan Kullervon taru ja Kiven Seitsemää veljestä. Kumpikaan ei toteutunut, kuten ei mikään muukaan yhtiön omista hankkeista, vaikka Kullervon kerrontaan olleen jo ”työn alaisena”. Jo ensimmäisessä yhtiökokouksessa johtokunnalle lausuttiin ”evästyksenä” toive, että se ryhtyisi ensi tilassa suunnitteluihin Kalevalan filmaamiseksi. Kiven Seitsemän veljeksen filmatisoinnin tuotti Suomen Filmiteollisuus vuonna 1939.

 
Ulkoilmateatterin Kihlausta.

Kalevala-Filmi perustetaan

Elokuvan teknisestä laadusta huolimatta näytös oli kuitenkin saanut ihmiset sen verran innostumaan, että sen jälkeen saatettiin pitää elokuvatuotantoyhtiön perustava kokous. ”Aika olisi tosiaankin jo toimia ja luoda filmitaiteeseen sivistyksellistä leimaa ja sen avulla palvella kansallisen valistuksen työtä laajempienkin piirien keskuudessa”, Talvio totesi jo syyskuussa.

Sääntöjä laatimaan valittiin toimintakunta, johon tulivat toimittaja Otto Kotonen sekä kauppiaat Himanen ja Talvio. Osakemerkintäkomiteaan valittiin viisi jäsentä. Marraskuun puolivälissä kauppiaat Talvio, Himanen, Lundström ja Ville Puolakka, toimittaja Kotonen, johtaja Reino Peitinen, konttoristi Edv. Keto ja taiteilija Arvi Mansikka laativat kiertokirjeen, jonka he lähettivät sanomalehdille. Tarkoituksena oli houkutella ihmisiä ympäri maan Kansallis-Osake-Pankin konttoreihin merkitsemään nimiinsä perustettavan yhtiön osakkeita. Kiertokirjeessä vedottiin samoihin seikkoihin kuin Talvion syyskuisessa haastattelussa: taloudellisiin, kansallisiin ja sivistyksellisiin seikkoihin.

Kalevala-Filmi Oy:n yhtiöjärjestys hyväksyttiin helmikuun 1. päivänä vuonna 1921, ja helmikuussa uutisoitiin teatterinjohtaja Valle Sorsakosken, kapteeni Aarno Karimon ja muiden viipurilaisten silmäätekevien jättäneen anomuksen Valtioneuvostolle Kalevala-Filmi Oy:n yhtiöjärjestyksen vahvistamiseksi. Valtioneuvosto vahvisti sen saman kuukauden 23. päivänä. Osakepääoma oli 200 000 markkaa (nykyrahassa 67 000 euroa), josta 100 000 markkaa oli jo maksettu joulukuussa. Lisäksi oli päätetty, että osakepääomaa voidaan korottaa 600 000:een markkaan. 100:n markan arvoisia osakkeita oli siis 2 000 kappaletta. Ennen yhtiön perustamista puhuttiin 500 000:n markan osakepääomasta ja yhden osakkeen hinnaksi kaavailtiin 500:aa markkaa.

Yhtiön toiminnasta kerrottiin, että sen ”tarkoituksena on tehdasmaisesti harjoittaa filmivalokuvausta sekä lainata ja myydä valmistamiaan filmejä kuin myöskin yhtiökokouksen päätöksellä perustaa eläväin kuvain teattereita”. Hallituksen puheenjohtajaksi valittiin Himanen, jäseniksi Talvio, Lundström, N. Lammetmaa, kauppaneuvos E. V. Sellgren, pankinjohtaja O. Björninen ja maisteri Arvo Inkilä sekä varajäseniksi agronomi Eero Eerola ja hotellinomistaja A. B. Lipponen.

Ulkoilmateatterin väestä mukana hallituksessa olivat siis ainakin Talvio, Lundström ja Himanen. Joulukuussa Karjala-lehti kertoi Himasen käyneen Ruotsissa, Tanskassa, Englannissa, Ranskassa ja Saksassa tutustumassa elokuvantekoon. Samalla hänen kerrotaan koettaneen ottaa selkoa siitä, onko suomalaisilla elokuvilla mahdollisuuksia ulkomaiden markkinoille. Ulkomailta tilattiin jo hyvissä ajoin ”tarpeelliset, alallaan viimeistä keksintöä olevat koneet”, käytännössä ainakin elokuvakamera, joka tilattiin Ernemann-Werker A.G.:n tehtaalta Saksasta.

Huhtikuun 13. päivänä yhtiön perustajajäsenillä oli kokous Viipurin Seurahuoneella. Kokouksessa ilmoitettiin, että yhtiön sääntöjen määräämä osakepääoma 200 000 markkaa on ylimerkitty, joten yhtiön toiminta voitiin ”viipymättä aloittaa”. Ylimerkityt osakkeiden määrää ehdotettiin vähennettäväksi suurimmista merkinnöistä. Perustava yhtiökokous päätettiin pitää huhtikuun 23. päivänä Seurahuoneella. Lisäksi perustajajäsenet ehdottivat ”erityisen 7-henkisen taidelautakunnan asettamisesta, joka johtokunnan apuna toimisi näytelmällisen ohjelman valikoinnissa ja valmistelussa sekä yleensä kaikissa kirjallis–taiteellisissa kysymyksissä.”

Ensimmäiseen yhtiökokoukseen saapui 540:n osakkeen edustajat. Ylimerkityt osakkeet päätettiin vähentää suhteellisesti niiltä, jotka olivat merkinneet itselleen yli 50 osaketta. Yhtiön johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin Himanen ja jäseniksi Lammetsa, Sellgren, Björninen, Inkilä sekä Lundström ja Talvio. Osakepääomasta määrättiin puolet maksettavaksi toukokuun 5. päivään ja loput heinäkuun 1. päivään mennessä.

Teuvo Puron ohjaama Kihlaus (1922) oli jo koko illan filmi. Annie Mörk nähtiin Herrojen Eevana. Kuva: KAVI

Hitaasti lämpeävä Kalevala

Kalevala-Filmin toiminnan alku oli hidastakin hitaampaa. Tammikuun lopulla 1922 Karjalan Aamulehti uutisoi yhtiön johtokunnan kokouksesta, jossa oli pohdittu ”kysymystä yhtiön aloittamisesta”. Kokouksessa kerrottiin johtokunnan puheenjohtaja Himasen ja Suomen Filmikuvaamon, tuolloin jo Suomi-Filmin, Karun välisistä neuvotteluista. Lehtijutun mukaan yhtiöiden tarkoituksena oli ”yhteistyöllä filmata joku suurempi suomalainen teos”, jonka kustannukset ne olivat jakaneet keskenään. Uuden Suomen mukaan tällainen projekti voisi olla Kiven Seitsemän veljestä tai ”joku muu suurempi suomalainen romaani”, jonka filmatisoinnin tuotantokustannukset olisivat arviolta voineet nousta 200 000:sta markasta aina 700 000:een markkaan. Johtokunta asettui tukemaan ajatusta ja päätti esittää asian maaliskuisessa yhtiökokouksessa.

Maaliskuussa järjestettiin myös julkinen huutokauppa, jossa oli myynnissä 608 kappaletta Kalevala-Filmi Oy:n osakkeita, jotka niiden merkitsijät olivat jättäneet lunastamatta. Yhtiön johtokunta lunasti osakkeet.

Yhtiökokous pidettiin maaliskuun 28. päivänä. Osallistujille luettiin johtokunnan laatima vuosikertomus, mikä selvensi yhtiön toiminnan alkamisen hitautta: 200 000:n markan osakepääoma oli osoittautunut ”aivan liian pieneksi”. Suomi-Filmin kanssa käydyt neuvottelutkin olivat nyt ”tyhjiin rauenneet”. Vuoden 1921 toiminta oli jäänyt 8 500:n markan verran tappiolliseksi, kun menoihin laskettiin myös yhtiön perustamiskustannukset.

Yhtiökokousta pidettäessä yhtiöllä oli kaikkiaan 241 eri osakasta. Himanen jatkoi edelleen johtokunnan puheenjohtajana ja jäseniksi valittiin Lammetmaa, Lipponen, johtaja Walde Sario, Kalske, Eerola ja johtaja L. Lius sekä varalle Talvio ja Inkilä.

Fønss, palveluksessanne

Ennen yhtiökokousta, maaliskuun 19. päivänä, Karjala-lehti tiesi uutisoida tanskalaisen elokuvanäyttelijä ja -ohjaaja Olaf Fønssin tarjoutuneen Kalevala-Filmi Oy:n palvelukseen. Puheenjohtajalle lähettämänsä kirjeen mukaan ”hra Fønss olisi halukas tekemään aluksi sitoumuksen kahdeksaksi kuukaudeksi sekä ohjaamaan tällä ajalla ainakin kahdeksan filmiä”. Aikataulu ja elokuvien määrä kertoo siitä, että Fønss halusi ohjata nimenomaan lyhytelokuvia. Fönssin kerrotaan myös olleen valmis sijoittamaan yhtiöön noin 300 000 markkaa ostamalla yhtiön osakkeita.

Fønss oli Talviolle tuttu helmikuulta 1921, jolloin hän kävi Saksassa tutustumassa sikäläiseen elokuvateollisuuteen. Samalla hän kävi Kööpenhaminassa, tapasi Fønssin ja näki Carl Th. Dreyerin Lehtiä paholaisen kirjasta -elokuvan, jonka Suomen-osuudesta Talvio kävi myöhemmin lehtipolemiikkia itsensä Dreyerin kanssa.

”Jos alullaan olevalle suomalaiselle filmiteollisuudelle onnistuisi kiinnittää palvelukseensa niin ammatissaan kuntoutunut ja suuren kokemuksen saavuttanut mies kuin Olaf Fønss – mikä lieneekin mahdollista –, antaisi se varmasti suurta vauhtia tälle alkavalle yritykselle. Hra Fønss on niin innostunut suomalaisen filmin menestysmahdollisuuksiin, että hän on hyljännyt Saksasta ja Amerikasta tehdyt edulliset tarjoukset halutessaan antautua suomalaisen filmiteollisuuden kehittämiseen”, Karjala-lehti kirjoitti.

Fønssin tarjousta käsiteltiin yhtiökokouksessa, mutta neuvottelut eivät olleet edenneet sopimukseen asti. Huhtikuussa tiedettiin kertoa, ettei sopimusta voitu tehdä, koska yhtiön varat eivät olisi riittäneet Fønssin esittämien suunnitelmien toteuttamiseen. Sen sijaan Kalevala-Filmi jatkoi neuvotteluita Suomi-Filmin kanssa.

Erkki Karu Koskenlaskijan morsiamen (1923) kuvauksissa. Kuva: KAVI

Yhteistyö Suomi-Filmin kanssa

Huhtikuussa 1922 Iltalehti uutisoi Suomi-Filmin ja Kalevala-Filmin neuvotteluiden edenneen siihen pisteeseen, että yhteistyön odotettiin alkavan jo seuraavassa kuussa. ”Suomi-Filmin johtaja Erkki Karu matkusti tänään Saksaan täydentääkseen koneistoa ja valaistuslaitteita tulevaa filmauskautta varten”, Iltalehti tiesi kertoa. Toukokuussa sopimus solmittiin, mutta nyt ei enää ollutkaan kyse yhteistuotannosta: sopimuksen myötä Kalevala-Filmi luovutti osakepääomansa Suomi-Filmin käyttöön erinäisin ehdoin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei Kalevala-Filmin vaatimaton osakepääoma ollut riittävä elokuvantekoon ryhtymiseen. Sen sijaan he lainasivat 150 000 markkaa (nykyrahassa 51 720 euroa) Karun yhtiölle, jonka toiminta oli jo täydessä vauhdissa.

Tarkkaa tietoa siitä, mihin hankkeisiin Suomi-Filmi lainaamansa rahat käytti, ei ole saatavilla. Kolmen vuoden laina-ajan aikana yhtiö valmisti useita pitkiä ja lyhyitä elokuvia, eikä se välttämättä edes käyttänyt lainarahojaan varsinaiseen tuotantotoimintaan.

Seuraavan kerran helmikuussa 1923 ”joukko Kalevala-Filmi Oy:n osakkeenomistajia” lähetti avoimen kirjeen Karjala-lehden yleisöpalstalle ja kysyi, mitä yhtiössä oikein tapahtuu – vai tapahtuuko mitään. ”Koska on jo kulunut noin 2 v. mainitun yhtiön perustamisesta eikä mitään näkyvää tulosta ole havaittavissa, niin halutaan pikaista vastausta seuraaviin kysymyksiin: 1) Mille asteelle yhtiön nykyinen toiminta on kehittynyt? 2) Onko johtokunnalla mitään asiallista tekeillä liikkeen aloittamiseksi 3) Miksi ei ryhdytty Suomi-Filmin kanssa yhteistoimintaan, kun ei omaperäisesti ole kyetty edes alkamaan? 4) Onko mahdollisesti kyseessä yhtiön hajoittaminen?”

Johtokunnan puheenjohtajan vastine julkaistiin heti seuraavan päivän lehdessä. ”Yhtiön kaikki käteiset varat sijoitettiin viime vuoden toukokuussa lainan muodossa vakuuksia vastaan Suomi-Filmi Oy:lle. Tällaisen yhteistoimintamuodon katsoimme silloin yhtiöllemme edullisimmaksi ja varmimmaksi; yhtiön hajottaminen ei tietääkseni ole kysymyksessä. Näistä asioista on muuten aikanaan sanomalehdissä mainittu”, Himanen kirjoitti.

Kalevala-Filmi Oy:n yhtiökokous pidettiin 26. maaliskuuta 1923. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin maisteri Y. Raikas ja sihteeriksi toimittaja A. Ylikangas. Himanen valittiin jälleen johtokunnan puheenjohtajaksi, jäseniksi Talvio, Lipponen, Kalske, Eerola, Lius ja Sario sekä varalle Lammetmaa ja Inkilä. 

Huhtikuussa 1924 yhtiökokouksessa oli kolmisenkymmentä henkilöä edustamassa noin 1 132:ta osakasta. Tilivapauden myöntäminen päätettiin siirtää siksi, kunnes yhtiö on saanut lisävakuuksia Suomi-Filmille myöntämälleen lainalle. Johtokunnan puheenjohtaja Himanen ja koko muu johtokunta valittiin jatkamaan toimissaan. Kokouksessa päätettiin myös, että Suomi-Filmille annetaan lisälainana 50 000 markkaa (nykyrahassa 16 790 euroa), jolloin lainan suuruus nousi jo 200 000:een markkaan, mikä oli siis ainakin lähes koko yhtiön pääomaa vastaava summa. Yhtiön voitto päätettiin siirtää voitto- ja tappiotilille.

Lappu luukulle

Heinäkuussa 1924 yhtiön jatkovuosikokouksessa yhtiön johtokunnalle myönnettiin tilivapaus sen jälkeen, kun ”nyttemmin on hankittu yhtiön myöntämälle lainalle [Suomi-Filmille] lisätakuut”.  Yhtiökokouksessa maaliskuun 10. päivänä vuonna 1925 päätettiin jakaa osinkoa 5 %:a ja johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin jälleen Himanen. Johtokunnan muiksi jäseniksi valittiin Lipponen, Eerola, Sario, Lius, V. A Virkki ja Molander. Tässä vaiheessa Talvio on siis pudonnut kokonaan pois johtokunnasta. 

Loppuvuodesta 1925 alkoi tapahtua, kun Suomi-Filmi maksoi 200 000:n markan lainansa takaisin, Elonetin mukaan 15 %:n korolla. Lokakuun alussa yhtiön johtokunta piti kokouksen, jossa se päätti kutsua ylimääräisen yhtiökokouksen kokoon ja ehdottaa sille, että yhtiö purettaisiin. Johtokunnan ehdotuksesta tulisivat osakkaat saamaan 100:n markan nimellisarvoisista osakkeistaan 117 markkaa kappaleelta (nykyrahassa 37,90 euroa). Ylimääräinen yhtiökokous pidettiin 12. päivänä marraskuuta ja samalla käsiteltiin kysymys yhtiön omaisuuden myymisestä; mitä omaisuutta sillä oli, siitä ei ole tietoa. Kokouksen jälkeen kutsuttiin koolle vielä toinen yhtiökokous marraskuun 25. päivänä, jolloin vahvistettiin yhtiökokouksen tekemä päätös yhtiön purkamisesta. 

Kun arkkuun oli lyöty viimeinen naula, Karjala-lehti kirjoitti seuraavan päivän numerossaan yhtiön lyhyestä taipaleesta. "Kuten tiedetään, sijoitti Kalevala-Filmi Oy varansa Suomi-Filmiin jälkimmäisen yhtiön taistellessa toimintansa alkuaikoina taloudellisia vaikeuksia vastaan. Tämä toimenpide harkittiin Kalevala-Filmi Oy:n johdon puolelta viisaammaksi kuin itsenäiseen toimintaan ryhtyminen, viime mainitun kun havaittiin vaativan ennakkolaskelmat ylittäviä pääomia ja näin ollen pidettiin suotavampana saattaa yksi kotimainen filmiyritys vakavamalle aineelliselle pohjalle kuin jatkaa kahden horjuvaa toimintaa. Suomi-Filmin viimeaikainen, voimakas kehitys onkin osoittanut, että sille annettu apu ei mennyt hukkaan, ja on mainittu yhtiö nyttemmin suorittanut käytössään olevan summan korkoineen takaisin Kalevala-Filmi Oy:lle."  

Hannes Häyrinen Aapelina ja Mirjami Kuosmanen Herrojen Eevana, Erik Blombergin Kihlaus (1955). Kuva: KAVI

Kalevala-Filmin puuhamies Oski Talviosta ei koskaan tullut elokuvantekijää, mutta 1940-luvulla hänellä oli avustajatason tehtäviä ja pieniä rooleja muutamissa Suomi-Filmin elokuvissa. Viimeisen kerran hänet nähtiin valkokankaalla Hannu Lemisen Amor hoi!:ssa vuonna 1950. Seuraavana vuonna Talvio kuoli 58-vuotiaana.  

Kiven Kihlaus pääsi valkokankaalle vielä kahdesti: jo vuonna 1922 Suomi-Filmin tuottamana ja Teuvo Puron ohjaamana ja sen jälkeen vielä Erik Blombergin ohjaamana vuonna 1955. 

Aleksis Kivi -filmatisoinnit:

Elämäkertaelokuvat Kivestä:

Lähteet:

Karjala 19.3.1920, 30.7.1920, 22.8.1920, 5.9.1920, 11.9.1920, 7.11.1920, 9.11.1920, 21.11.1920, 28.11.1920, 17.3.1921, 14.4.1921, 24.4.1921, 5.3.1922, 19.3.1922, 11.4.1922, 20.2.1923, 21.2.1923, 28.3.1923, 25.7.1924, 1.3.1925, 10.10.1925, 27.10.1925, 14.11.1925, 22.11.1925, 26.11.1925

Kauppalehti 30.3.1922, 10.3.1925, 16.11.1925

Filmiaitta 1/1922

Uusi Suomi 12.9.1920, 2.3.1921, 31.1.1922, 1.2.1922, 26.4.1921

Iltalehti 23.11.1920, 15.4.1922

Aamulehti 10.12.1920

Liitto 19.2.1921

Mikkelin Sanomat 26.5.1922

Karjalan Aamulehti 29.1.1922

Rekisterilehti 810, 740

Kodin kuvasto 26/1916

Pyrkijä 1/21

Kauppias 25–26/22

Maailma 16/21

Suomen Kuvalehti 40/1920