Carl Th. Dreyer teki elokuvan Suomen sisällissodasta
Dreyerin elokuvan Suomi-osuuden alkuplanssi.
Vuonna 1920 tanskalainen mestariohjaaja Carl Theodor Dreyer saatteli ensi-iltaan kolmannen pitkän elokuvansa, Lehtiä paholaisen kirjasta. Neljään episodiin jaettu kaksi- ja puolituntinen elokuva oli vaikuttava teos 31-vuotiaalta ohjaajalta, mutta Suomessa elokuva osui arkaan paikkaan ja synnytti lehtipolemiikkia, johon itse Dreyerkin Kööpenhaminasta käsin osallistui.
Lehtiä paholaisen kirjasta kertoo itsestään Saatanasta, jonka Jumala on karkoittanut paratiisista ja tuominnut vaeltamaan maailmaa yli vuosisatojen ja -tuhansien. Elokuvassa nähdään neljä esimerkkiä Raamatusta ja historiasta, jolloin Saatana on viekotellut ihmisiä pahantekoon: Juudaksen rikos Jeesusta kohtaan, Espanjan inkvisitiot, Ranskan vallankumous – ja Suomen sisällissota. Verinen veljessota oli käyty vuonna 1918, ja kun Dreyerin elokuva saapui Suomen valkokankaille helmikuussa 1922, olivat tapahtumat tietenkin edelleen tuoreessa muistissa ja seuraukset konkreettisesti nähtävilläkin. Niinpä joko valtion sensuurielin tai elokuvan levittäjä itse päätti jättää koko neljännen, Suomen sisällissotaa kuvaavan jakson pois. Samoin oli tehty Ruotsissa, ja niinpä molemmissa maissa Lehtiä paholaisen kirjasta oli kolmiosainen elokuva. Mutta tieto sen todellisesta pituudesta ja sisällöstä kantautui myös Suomeen asti.
Paholainen venäläisenä munkkina elokuvassa Lehtiä paholaisen kirjasta. Kuva: DFI
Paholainen osallistuu Suomen sisällissotaan
Dreyerin elokuva oli ensimmäinen fiktiivinen elokuva, joka kuvasi Suomen sisällissodan tapahtumia. Suomessa sitä ennen nähtiin kirjailija Teuvo Pakkalan ohjaama Sotapolulla, joka valmistui vuonna 1921. Pakkalan ensimmäinen ja viimeinen elokuvaohjaus kertoo täysin fiktiivisen seikkailutarinan sisällissodan ajalta, mutta tapahtumatkin on sijoitettu kesäaikaan. Kaikesta päätellen kyseessä ei ollut kovinkaan erikoinen elokuva, ei varmasti läheskään sitä tasoa, mitä Dreyerin teos on.
Elokuvansa alussa Dreyer rinnastaa Suomen sisällissodan vapaussodaksi Neuvosto-Venäjästä. Elokuvan Suomi-osuus alkaa kuvalla Edvard Iston Hyökkäys-maalauksesta, joka esittää Suomi-neitoa pitelemässä lakikirjaa, jonka Venäjän kaksipäinen kotka yrittää varastaa. Lopulta kuvan päälle tulee teksti Pro Finlandia. Dreyerin sympatiat olivat totisesti Suomen puolella, varsinkin kun elokuvan loppupuolella paholainen epäonnistuu suomalaisneidon viettelyssä ja vapautuu näin kirouksestaan, tuhansien vuosien kiertelystä maailmassa.
Dreyerin elokuvassa kuvataan Hiirolan asemaa, joka on punaisten vallassa. Nuori rautatievirkailija Paavo (Carlo Wieth) saa kuitenkin lennätinyhteyden valkoisten kanssa. Tästä tulee Paavolle kohtalokasta, sillä Paavon Siri-vaimoon (Clara Wieth) ihastunut Rautaniemi-niminen renki (Carl Hillebrandt) ilmiantaa Paavon punaisille ja siirtyy näiden puolelle. Punaisten tukikohdassa Ivan-niminen venäläinen munkki kertoo rengille, miten toimia, jos tämä haluaa Sirin itselleen. Munkki on itse paholainen, jota elokuvan kaikissa neljässä episodissa näyttelee Helge Nissen.
Suomi-jakso on Lehtiä paholaisen kirjasta -elokuvan neljästä jaksosta viimeinen ja kestoltaan noin kolme varttia.
Suomessa kuullaan Dreyerin elokuvasta
Lehtiä paholaisen kirjasta sai maailmanensi-iltansa Norjassa marraskuun 15. päivänä vuonna 1920 ja Tanskassa 24. päivänä tammikuuta 1921. Suomessa Filmiaitta-aikakauslehti uutisoi Dreyerin elokuvasta ensimmäisen kerran vuoden 1921 toisessa numerossaan. Lehti totesi elokuvan joutuneen sensuurin kynsiin Ruotsissa, missä siitä oli poistettu kokonaan Suomen sisällissotaa koskeva jakso. Lehden toimittaja pohdiskeli, olisiko elokuvan esitys mahdollista Suomessa. Filmiaitan toimitus ja Suomen kansa sai vastauksen vasta seuraavana vuonna, kun elokuvan ensi-ilta järjestettiin Helsingin Olympiassa helmikuun 27. päivänä. Ruotsin tapaan Suomen sisällissotaa koskeva jakso jätettiin näyttämättä myös Suomessa.
Filmiaitta 2/1921
Joulunumerossaan 1921 Filmiaitta uutisoi Dreyerin elokuvasta otsikolla Meidän vapaustaistelumme aiheena tanskalaisessa filmissä. Artikkeli esittelee Dreyerin elokuvan pääpiirteissään, mutta ei ota kantaa toteutukseen tai juuri mihinkään muuhunkaan. Vuoden 1922 toisessa numerossa julkaistiin lukijan kirje, jonka lähettäjä oli kauppias, teatterimies ja epäonnistunut elokuvaohjaaja Oski Talvio. Talvio oli nimittäin pari vuotta aiemmin ohjannut Aleksis Kiven Kihlauksen filmatisoinnin, joka oli täydellinen katastrofi ja se esitettiinkin vain yhden ainoan kerran.
Talvio, toisin kuin Filmiaitta-lehden toimitus, oli nähnyt Dreyerin elokuvan, tarkemmin ottaen Kööpenhaminan-matkallaan helmikuussa 1922.
"En tahdo mainita mitään filmin muista osista, vaan ainoastaan viimeisestä, jonka tapahtumat ovat sovitetut Suomeen, kuvaten meidän punakapinaamme. Ja silloin täytyy minun ikäväkseni todeta, kuinka vähän, edes alkeellisestikaan meidän maatamme ja kansaamme ulkomailla, ja eritoten niin lähellä kuin Tanskassa, tunnetaan. En todellakaan voi sanoa, pitikö minun itkeä vai nauraa, nähdessäni mainitun kuvan viimeistä osaa sillä kuvaus maastamme, sen suuresta vapaustaistelusta, kansastamme, uskonnostamme ja tavoistamme oli mahdollisimman väärä ja epätodenmukainen.
Siitä muutamia esimerkkejä. SIirin puku aivan venäläinen kansallispuku. Paavon tupa pyöreistä, veistämättömistä hirsistä rakennettu, tehden ulkoa ja sisältä aivan venäläisen tuvan vaikutuksen katossa riippuvine vipukeinuineen y.m. – Ja vielä, Siiri, ennen maata menoaan menee nurkassa riippuvan jumalankuvan eteen ja tekee ristinmerkin täysivenäläiseen tapaan! – Muista suurista virheellisyyksistä puhumattakaan." – Talvio Filmiaitassa
Talvio esitti myös huolensa siitä, minkälaisen kuvan elokuvan ulkomaalaiset katsojat saavat Suomesta filmin perusteella. Huoli ei tietysti ollut täysin aiheeton: Suomi oli tuntematon nuori itsenäinen maa, entinen Venäjän suuriruhtinaskunta, josta ei sen tarkemmin muualla tiedetty. Toisekseen Talvion mainitsemat moitteet Dreyerin elokuvan lavastuksen ja puvustuksen sekä sen esittämän kulttuurin virheistä ovat täysin perusteltuja. Elokuvassa talojen sisätilat ja ulkoseinät on tosiaan lavastettu pyöreistä hirsistä, katoista roikkuu "vipukeinuja" ja Sirillä on kaikelta muulta kuin suomalaiselta näyttävä pukeutumistyyli. Dreyerin elokuvaa ei kukaan Suomea tunteva silloinen katsoja tai Suomen historiaa tunteva nykykatsoja erehdy luulemaan Suomessa kuvatuksi tai suomalaisten toteuttamiseksi, sen verran vieras se on kaikin puolin. Maisemat sen sijaan ovat suomalaisia, mutta eipä pohjoismainen metsikkö mustavalkoisessa filmissä kovin erilaiselta näytä, olipa se sitten kuvattu Tanskassa tai Suomessa.
Ovat tanskalaiset myös onnistuneetkin ja päässeet lähelle totuutta. Valkoiset kulkevat vaaleissa sarkapuvuissa ja valkoiset turkishatut päässään, millaisena C. G. Mannerheim nähtiin valkoisten voitonparaatissa. Valkoisilla on hihamerkit, josisa on lyhenne ISK, punaisten hihamerkissä on lyhenne PPK; oikeissa hihamerkeissä ei ollut lyhenteitä tai muutakaan kirjoitusta. Elokuvassa punaiset pitävät majaansa työväentalolla, jossa seinällä olevalle liitutaudulle on piirretty kuva Mannerheimistä ja kirjoitettu tämän nimi sen alle. Myös suomalaisten roolihenkilöiden nimet ovat oikeasti suomalaisia nimiä, vaikka Siiristä onkin tullut Siri. Asiaankuuluvissa yhteyksissä nähdään oikeinkirjoitettuina Kuopio, Mikkeli ja Hiirolan kestikievari. Hiirolan kyltti on kolmella kielellä, suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi, tosin suomenkielinen nimi ensimmäisenä ja ruotsinkielinen toisena.
Kirjoituksensa lopussa Talvio lähetti terveisensä ohjaaja Dreyerille:
"Minun hartain toivomukseni on, että vast'edes, jos aijotte asettaa filmille jotain aihetta Suomesta, niin vaivautukaa toki niin paljon, että otatte ensin selville, ovatko suomalaiset valkoihoisia vaiko neekereitä, sillä yhtä suuri virhe on kuvata suomalaista venäläisenä!" – Talvio, Viipurissa 22.12.1921.
Dreyerin käsitys suomalaisesta tuvasta 1910-luvulla. Kuva: DFI
Dreyer vastaa Talvion kritiikkiin
Filmiaitan toimitusta on kiittäminen siitä, että Dreyer sai tiedon Talvion kirjoituksesta – ja vastasi siihen. Filmiaitan viidennessä numerossa julkaistiin Dreyerin pitkä vastaus suomennettuna.
"Filmi Lehtiä paholaisen kirjasta valmistui v. 1919. Vuoden 1918 loppupuolella, jolloin oli jo päättänyt tämän filmin laatimisesta näyttämöä varten, oli aikomuksenani tehdä opintomatka Suomeen hankkiakseni itselleni niin paljon tietoja Suomen oloista, että voisin välttää pahimmat kompastukset, mutta kysyessäni asiaa Suomen lähetystöstä sain kuulla, että minun olisi mahdotonta päästä Suomeen, koska matkallani ei ollut sen tärkeämpää päämäärää. Minun täytyi näin ollen nojautua filmin näyttämölle asettamisessa kirjastoissamme löytyvään sangen vähäiseen ainehistoon, nim. Falkmanin kirjaan: "I östra Finland" sekä muutamien vapaussodassa mukana olleiden norjalaisten ja tanskalaisten kertomuksiin; vapaaehtoisina valkoisten puolella vapaussotaan osaaottaneet tanskalaiset luutnantit Pontoppidan ja Rantzau avustivat minua myöskin selostuksillaan ja mielenkiintoisilla valokuvakokoelmillaan.
Ilmoitan tämän osoittaakseni ettei minulta suinkaan ole puuttunut halua eikä tahtoa parhaimman kykyni mukaan ottaa selkoa niistä olosuhteista, jotka muodostavat kehyksen filmini tärkeimpään jaksoon. Mutta myönnän samalla rehellisesti, etten pane niin mahdottoman suurta painoa ulkonaiseen näyttämölleasettamiseen. Samoinkuin muutkin taidehaarat on filmikin minulle ainoastaan keinona ihmisten esittämiseen. Kun instruktörinä olemisen tarkoituksena oli ainoastaan huolehtia siitä, että interiörit tulivat tyylipuhtaiksi ja puvut oikein valituksi, halusin päästä tästä vaikeasta ja monessa suhteessa epätyydyttävästä työstä niin nopeasti kuin suinkin." – Dreyer
Dreyer osoittaa pitkän vastauksen myös Talviolle.
"Herra Talvio! Oletteko mahdollisesti joskus kokenut samaa kuin minä? Olen lähtenyt suuren maailman teatterista katseltuani siellä jotain hienoa kappaletta, jonka ulkonainen puoli oli mitä parhaiten järjestetty, mutta minuun se ei tehnyt mitään vaikutusta, se oli minulle aivan yhdentekevää. Joskus olen taas istunut puutuolilla jossakin tanskalaisessa maaseutunäyttämössä, jossa näyttämökoristeet ovat olleet hyvin kehnot. Mutta minä en ole huomannut näitä puutteellisuuksia, koska esitetty kappale on vetänyt kaiken huomioni puoleensa. Joku nimetön taiteilijatar on saanut sielustaan lähtemään sellaisia ääniä, jotka ovat löytäneet vastakaikua minun sielussani. Rikkaampana olen lähtenyt pois.
Teidän tulisi verrata filmiäni tällaiseen maaseudun näyttämöön. Filmin tarkoituksena ei ole antaa ohjausta suomalaisesta rakennustavasta eikä olla virallisena selostuksena Suomen vapaussodasta. Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan inhimillinen kertomus naisesta, joka kuolee pyhän asian puolesta. Sellaista voi sattua Suomessa -- tai missä muualla tahansa maailmassa. Mutta ellette Te, katsellessanne tätä filmiä, ole tuntenut sen suurempaa viehätystä Clara Wieth'in sielukkaaseen ja sydäntäjärkyttävään näyttelemiseen, -- jota yksinkertaisessa totuudenmukaisuudessa kukaan filmitaiteilijattarista ei ole voittanut -- kuin että huomionne on ollut kokonaan kiintyneenä kertomuksen taiteellisessa suhteessa aivan yhdentekevään ulkonaiseen näyttämölle asettamiseen -- niin otan itselleni vapauden väittää, että Teidän sydämessänne ja mielessänne on mahdollisesti ollut vielä enemmän puutteellisuuksia kuin filmin Sumea koskevassa jaksossa, jota olette niin asiantuntijan silmillä katsellut." – Carl Th. Dreyer, Kööpenhamina, 18.2.1922
Punakaartilainen elokuvassa Lehtiä paholaisen kirjasta. Kuva: DFI
Dreyer oli elokuvaohjaajana paljon monipuolisempi ja taitavampi kuin mitä hänen oma vastauksensa ehkä antaa ymmärtää. Dreyerin vastineen perusteella hän antaisi arvon vain elokuvien näyttelijäsuorituksille ja tarinalle, ei lainkaan "yhdentekevälle" visuaalisuudelle. Todellisuus on toinen ja sen epäilemättä huomaa, kun Dreyerin elokuvia katsoo: kuvailmaisultaan voimakkaiden elokuvien väkevintä antia ovat ne lähikuvat, joita Dreyer mestarillisesti käytti. Mutta nämäkään lähikuvat eivät olisi niin mieleenpainuvia, ellei niiden keskiössä olisi näyttelijä.
Tanskalaisohjaajan vastaus olisi saattanut jättää monet sanattomiksi, mutta ei Talviota. Vuoden yhdeksännessä numerossa Talvio kirjoittaa pitkän vastineensa Dreyerille, joka ei ole yhtään sen lempeämpi kuin hänen ensimmäinenkään kirjoituksensa. Seuraavassa otteita Talvion vastineesta:
"Jokainen kansakoululainenkin täällä Suomessa tietää, mitä uskontoa tanskalaiset ovat, mutta sitä samaa ei näy edes filmin ohjaaja, hra Dreyer, tietävän suomalaisista."
"Minä olen samaa mieltä ohjaajan kanssa siitä, ettei filmin tarvitse olla virallisena selontekona Suomen vapaussodasta, eikä antaa ohjausta suomalaisten rakennustavasta, sillä sitä ei mainittu filmitekele, -- Jumala paratkoon! -- vähimmässäkään määrässä kykene tekemään."
"Samoin vetoaa filmin ohjaaja Clara Wieth'in sielukkaaseen näyttelemiseen ja koettaa meitä sillä saada uskomaan, että hyvä näytteleminen voi peittää epäonnistuneen näyttämölleasetuksen. Minusta ovat näytteleminen ja näyttämöasetus ehdottomasti rinnastettavat. Se aika on jo mennyt, jolloin näyttelijä esiintyessään nousi tuolille ja sanoi: 'Minä seison vuorella!' -- ja yleisö mielikuvituksessaan uskoi sen."
"Täällä Suomessa onkin osattu antaa oikea arvo Teidän filminne 'tärkeimmälle jaksolle' siten, että se on valheellisena ja suomalaisia alentavana jätetty tyyten yleisölle esittämättä."
Talvio päättää vastauksensa:
"Teidän kuuluisa maamiehenne Olaf Fönss sanoi kerran minulle: 'Koko maailman filmituotannosta löytyy noin 70 % jotka ovat huonoja, ja ainoastaan noin 30 % jotka ovat todella hyviä ja arvokkaita filminäytelmiä'. Teidän filminäytelmänne 'tärkeimmän jakson' minä asetan niiden 70 % joukkoon". – Oski Talvio, Viipurissa 29.2.1922
Tähän loppui Filmiaitan lehtipolemiikki aiheesta. Dreyerin elokuvasta ei paljon kirjoitettu muissakaan sen ajan sanoma- tai aikakauslehdissä, mutta toisin olisi varmasti ollut, jos elokuvan Suomi-osuus olisi nähty myös täällä. Nyt, kun sitä ei nähty, ei se välttämättä ollut edes monien kulttuuritoimittajien tiedossakaan.
Mutta kävihän Dreyer Suomessa
Syystä tai toisesta Dreyer jätti vastineessaan kertomatta Suomen-matkastaan, jonka hän teki jo vuonna 1911. Nuorena lehtimiehenä hän oli mukana kirjoittamassa tanskalaisten Robert Svendsenin matkassa tämän tehdessä ilmailuhistoriaa. Swendsen saapui Helsinkiin tammikuussa 1911 antamaan lentonäytöksen, mistä Dreyer jälleen kirjoitti artikkelin. Dreyer itse tuli Suomeen jo ennen Svendseniä todetakseen, onko näytöstä varten valittu "lentokenttä" eli Helsingin Oulunkylän kilpa-ajorata tarkoitukseen sopiva. Sopiva oli, Dreyer totesi.
Puolen vuoden kuvaukset
Lehtiä paholaisen kirjasta -elokuvan kuvaukset aloitettiin Suomi-jaksolla maaliskuun 19. päivänä vuonna 1919. Suomen osuudet kuvattiin Kagerupin asemalla Tanskassa, ja itse Hiirolan asemarakennuksen lavastuksen hinnaksi tuli 9 000 kruunua. Kuvaukset jatkuivat elokuun 28. päivään saakka, minkä jälkeen alkoi verrattain nopea leikkausvaihe: Dreyerillä oli elokuva valmiina jo lokakuun kolmantena päivänä. Koko komeudelle tuli hintaa 150 000 kruunua, mikä sekin oli vähemmän kuin mitä Dreyer toivoi saavansa hankkeeseen tuotantoyhtiö Nordisk Filmiltä.
Lehtiä paholaisen kirjasta on Dreyerin koko uran ainoa elokuva, joka ei pohjaudu mihinkään aiemmin julkaistuun materiaaliin. Käsikirjoitus, jota Dreyer on melko uskollisesti noudattanut, on tanskalaisen näytelmäkirjailija Edgar Høyerin käsialaa. Høyer oli laatinut käsikirjoituksen jo vuonna 1913, joten Høyer on pakostakin kirjoittanut Suomen sisällissodasta kertovan jakson vasta, kun käsikirjoitus päätettiin vihdoinkin filmata. Høyerin kerrotaan olleen tyytymätön siihen, että Dreyer vähensi käsikirjoituksen antikommunistista asennetta Suomi-jaksossa, joka nykyisessäkin muodossaan on häpeilemättömän puolueellinen.
Jeanne d'Arcin kärsimys (1928).
Dreyerin elokuvat Suomessa
Lehtiä paholaisen kirjasta kiersi vuosien ajan Suomen elokuvateattereita – kolmiosaisena. Sen jälkeen sitä ei ole nähty Suomessa yleisessä levityksessä, ei esimerkiksi televisiossa kertaakaan. Dreyerin 1920-luvun ohjaustöistä liki kaikki nähtiin Suomenkin elokuvateattereissa: Papinleski (1920), Naisen orja (1924) ja Glomdahlin morsian (1926) kaikki tuoreeltaan heti valmistumisvuonnaan, kun taas Dreyerin koko uran tunnetuin teos Jeanne d'Arcin kärsimys (1928) tuli Suomen elokuvateattereihin vasta 60 vuotta valmistumisensa jälkeen maaliskuussa 1988. Yhdellä kopiolla levitetty elokuva keräsi vain hieman yli tuhat katsojaa. Dreyerin viimeiseksi mykkäelokuvaksi jäänyt mestariteos oli tosin esitetty Suomen televisiossa jo vuosina 1967 ja 1983.
Dreyerin kauhuelokuva Vampyyri (1932) ei päässyt Suomen elokuvateattereihin, ja Vampyyrin jälkeen Dreyerin ohjaajauralle tuli kymmenen vuoden tauko. Dreyerin palattua kameran taakse hän teki vielä neljä pitkää elokuvaa, joista Kaksi ihmistä (1945) ei päässyt Suomen valkokankaille. Sen sijaan Vihan päivä (1943) tuli Suomen teattereihin vuonna 1947, Dreyerin toinen suuri mestariteos Sana heti tuoreeltaan vuonna 1955 ja Gertrud (1964) vuonna 1966.
Koko 45-vuotisen elokuvaohjaajan uransa aikana Dreyer ohjasi vain neljätoista pitkää elokuvaa, joista kahdeksan pyöri Suomen elokuvateattereissa.
Talvio vs. Dreyer -tapauksen alkuperäiset lehtiartikkelit:
Meidän vapaustaistelumme aiheena tanskalaisessa filmissä (Filmiaitta 8/1921)
Talvion ensimmäinen kirjoitus 22.12.1921 (Filmiaitta 2/1922)
Dreyerin vastaus 18.2.1922 (Filmiaitta 5/1922)
Talvion toinen kirjoitus 29.2.1922 (Filmiaitta 9/1922)
Lehtiä paholaisen kirjasta Filmiaitan kannessa.
Lähteet:
Kansallisarkisto
Carl Th. Dreyerin elokuva Lehtiä paholaisen kirjasta
Filmiaitta-lehti 8/1921, 2/1922, 4/1922, 5/1922, 9/1922
Elonet.fi
Itä-Suomen Sanomat 19.1.1911
Carl Th. Dreyer – The Man and His Work – The Man and His Work