John G. Avildsen 1935–2017, Rockyn ja Karate Kidin ohjaaja

John G. Avildsen ja Sylvester Stallone Rockyn (1976) kuvauksissa. Kuva: MGM / UA

Perjantaina losangelesilaisessa sairaalassa haimasyöpään kuollut elokuvaohjaaja John G. Avildsen (21.12.1935 – 16.6.2017) jätti taakseen kestävän perinnön, joka on merkittävä osa 1970- ja 1980-lukujen yhdysvaltalaisen elokuvan historiaa. 81-vuotiaana kuollut Avildsen ohjasi pitkän uransa aikana viisi sellaista elokuvaa, joista käytännössä jokainen entinen nuori on nähnyt ainakin yhden: ensimmäisen ja viidennen Rockyn sekä kolme Karate Kidiä.

Avildsen tunnettiin ammattitaitoisena ja lahjakkaana elokuvaohjaajana, jonka käsissä syntyi kaksi yli vuosikymmenten kantanutta elokuvasarjaa. Siitä huolimatta miehen nimi tai hänen elämänsä ja uransa vaiheet eivät ole yleisessä tiedossa. Miehen tie elokuvaohjaajaksi kulki klassista polkua pitkin elokuvatuotannon vähiten arvostetuimmasta tehtävästä aina huipulle saakka. 1960-luvun alussa Avildsen hoiti tuotantoassistentin tehtäviä kahdessa B-elokuvassa, mistä hän eteni Otto Premingerin apulaisohjaajaksi Huomenna on uusi päivä -suurelokuvaan (1967). Sen jälkeen hän toimi kuvaajana Jon Voightin tähdittämässä pikkuelokuvassa Out of It (1969), joka toi ohjaajalleen Paul Williamsille kaksi palkintoa Berliinin filmifestivaaleilta. 

Pehmopornon kautta väkivaltaelokuviin

Avildsen debytoi pitkän elokuvan ohjaajana pehmopornofilmillä Turn on to Love (1969), eikä hän suinkaan ollut ainoa myöhemmin maailmanmainetta saaneista elokuvantekijöistä, joka aloitteli uraansa eroottisten filmien parissa. Myös Avildsenin seuraava elokuva, Seksikapina (1970), jatkoi samalla linjalla, mutta nyt huomattavasti suuremmalla menestyksellä.

35-vuotiaana Avildsen löi itsensä läpi ajankohtaisella kostajaelokuvalla Joe – armoton (1970), jossa Peter Boyle teki yhden uransa parhaimmista roolitöistä. Elokuvassa äveriäs perheenisä Bill (Dennis Patrick) tulee tappaneeksi tyttärensä (Susan Sarandon esikoisroolissaan) huumeiden maailmaan houkutelleen poikaystävän. Vahingossa tekaistun tapon jälkeen Bill päätyy kapakkaan, jossa hän tutustuu nykynuoria ja erilaisia ihmisiä vihaavan Joeen (Boyle).

Sittemmin pikkuklassikon maineen saanut Joe – armoton oli melkoinen täysosuma. Vaatimattomalla 106 000 dollarin budjetilla tuotettu elokuva keräsi Yhdysvalloista lähes 20 miljoonan dollarin lipputulot ja elokuva levisi ympäri maailman. Lisäksi Norman Wexler sai käsikirjoituksestaan Oscar-ehdokkuuden.

Avildsenin ohjaajaura jatkui kuitenkin kolmella pienellä indie-elokuvalla. Michael Brettin romaaniin pohjautuvan Itke, eno -seksikomedian (1971) matka Suomen valkokankaille pysähtyi Valtion elokuvatarkastamoon, joka kielsi elokuvan esittämisen epäsiveellisenä ja raaistavana. Samana vuonna valmistui myös Okay Bill, joka oli kuvattu jo edellisvuoden maaliskuussa. Myöskään rikoskomedia The Stoolie (1972) ei herättänyt suurta huomiota.

Jack Lemmon Oscar-palkitussa roolissaan Pelastaa tiikerissä (1973). Kuva: Paramount Pictures

Väkivaltaelokuvista vaatetehtailijan keski-iän kriisiin

Näyttelijälegenda Jack Lemmon ihastui Steve Shaganin käsikirjoittamaan tarinaan keski-iän kriisiä potevasta vaatetehtailijasta niin paljon, että suostui näyttelemään elokuvassa työehtosopimuksen mukaisella minimipalkalla. Toki Lemmonin ja Paramount-studion välinen sopimus lupasi Lemmonille osuuden elokuvan tuottamasta voitosta, mutta sellaisen syntymiseen ei uskoa riittänyt. Noin miljoonalla dollarilla tuotettavaan elokuvaan tarvittiin sellainen ohjaaja, joka kykenee työskentelemään pienellä budjetilla. Tehtävän sai Avildsen, joka kahden viikon harjoitusten jälkeen kuvasi elokuvan kronologisessa järjestyksessä noin kuukaudessa alkuvuodesta 1972.

Pelastakaa tiikeri ei ollut suuri kassamenestys, mutta tuotti omansa takaisin. Lisäksi filmi huomioitiin Oscar-ehdokkuuksin Lemmonin pääosasta, Jack Gilfordin sivuosasta sekä Shaganin käsikirjoituksesta. Lopulta Lemmon kävi pokaamassa elokuvasta uransa toisen ja viimeisen Oscarin.

Stallone ja Avildsen Rockyn kuvauksissa. Kuva: MGM / UA

Serpico ja Saturday Night Fever menivät sivu suun, Rocky ei

Avildsen sai seuraavaksi tarjouksen ohjata tositapahtumiin pohjautuva poliisielokuva Serpico – kadun tiikeri (1973), jonka pääosaan oli kiinnitetty Al Pacino. Avildsen ja tuottaja Marty Bregman eivät olleet lopulta asioista yhtä mieltä, minkä seurauksena ohjaaja sai lähteä. Avildsenin korvanneen Sidney Lumetin ohjauksessa Serpicosta tuli Oscar-ehdokkuuksin huomioitu pikkuhitti ja klassikko. Myöhemmin Avildsenille kävi samanlainen epäonni Saturday Night Fever – lauantai-illan huuman (1977) kanssa. Pian ennen kuvausten alkua tuottaja Robert Stigwood antoi kenkää Avildsenille ja otti tilalle John Badhamin. John Travoltan tähdittämästä musiikkielokuvasta tuli valtava hitti, joka sai Suomessakin 450 000 katsojaa.

Serpicon sijaan Avildsen ohjasi seuraavaksi Burt Reynoldsin tähdittämän, melko hyvin menestyneen Ei aikaa arkailla -rikoskomedian (1975).

Tammikuussa 1976 Avildsen alkoi kuvata siihenastisen uransa tärkeintä elokuvaa, joka oli kuitenkin kaukana suuresta tuotannosta. Vajaalla miljoonalla dollarilla kuvattava Rocky oli tarina tyhmästä, mutta sympaattisesta ja taitavasta nyrkkeilijästä ja tämän rakkaudesta Adrianiinsa. Elokuvan käsikirjoituksen laatinut Sylvester Stallone olisi voinut lyödä tekstillä rahoiksi, mutta ei suostunut myymään käsikirjoitustaan ilman takuuta siitä, että hän näyttelee elokuvan pääroolin. Täysin tuntemattoman Stallonen paneminen elokuvan pääosaan tarkoitti sitä, ettei elokuvaan rahaa sijoitettu. Avildsen ei ollut nyrkkeilyaiheesta kiinnostunut, mutta hän ihastui aiheeseen henkilökuvauksena.

Irwin Winklerin ja Robert Chartoffin tuottama Rocky keräsi kotimaassaan yli 115 miljoonan dollarin lipputulot ja on Yhdysvaltain kaikkien aikojen katsotuimpien elokuvien listalla sijalla 80. Ulkomaille elokuva lähti käytännössä vasta sitten, kun Oscar-ehdokkuudet oli julkistettu. Rocky nappasi kymmenen Oscar-ehdokkuutta: parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, miespääosan, naispääosan, kahdesti miessivuosan, leikkauksen, äänityksen ja alkuperäisen laulun kategorioissa. Palkintojenjaossa filmi voitti illan kaksi pääpalkintoa, parhaan elokuvan ja ohjauksen pystit, mutta niiden lisäksi se palkittiin vain leikkauksestaan. Oscar-palkinto jäi Avildsenin uran ainoaksi, mutta hän oli vielä toistamiseen ehdolla lyhytdokumenttien sarjassa vuonna 1983.

John Belushi ja Cathy Moriarty Naapureissa (1981). Kuva: Columbia Pictures

Ongelmia näyttelijöiden kanssa

Rockyn suurmenestystä seurasi Avildsenin uralla muutaman vuoden kuiva kausi, vaikka hänen projektinsa olivatkin hyvin erilaisia keskenään ja varmasti mielenkiintoisia tekijälleen.

Suurkaupungin syke (1978) on tarina Paul Sorvinon näyttelemästä lehtimiehestä, joka rakastuu vakavasti sairaaseen balleriinaan; pienen budjetin elokuvan lipputulotkin jäivät hyvin pieniksi. Pelastakaa tiikerin Steve Shaganin käsikirjoittama ja tuottama Salainen kaava (1980) sen sijaan oli aivan toisen luokan produktio. Vanhoja natseja ja öljybisnestä kuvaavan elokuvan pääosiin saatiin Oscar-voittajat George C. Scott ja Marlon Brando sekä Marthe Keller ja myöhempi Oscar-voittaja John Gielgud. Parhaan kuvauksen Oscar-ehdokkuuden saanut filmi sai osalta kriitikoilta täystyrmäyksen ja yleisömenestyskin jäi vaatimattomaksi. Tähän osasyynä saattoi olla se, että käsikirjoittaja-tuottaja Shagan leikkasi elokuvaa oman makunsa mukaan ennen sen julkaisua. Avildsen yritti sen seurauksena saada nimensä pois elokuvan krediiteistä, mutta ilman onnea. Brando kuitenkin saattoi olla tyytyväinen: kolmesta kohtauksesta hänelle maksettiin yhteensä kolme miljoonaa dollaria.

Epäonnistuneen tv-sarjaprojektin jälkeen Avildsen ohjasi Thomas Bergerin romaaniin pohjautuvan kreisikomedian Naapurit (1982), jonka pääosissa nähtiin John Belushi ja Dan Aykroyd. Ensin päänäyttelijät vaihtoivat rooleja keskenään, molempien näytellessä näyttelijäimagoaan päinvastaista roolia. Sen jälkeen Belushi ja Aykroyd olivat tyytymättömiä ohjaajan taitoihin komediantekijänä, mutta eivät onnistuneet yrittäessään saada Avildsenille potkut. Lopputuloksena oli keskinkertainen elokuva, joka menestyi kohtalaisen hyvin. Belushille kävi huonommin: hän kuoli pari kuukautta myöhemmin huumeiden yliannostukseen ja filmi jäi hänen viimeisekseen.

Avildsen ohjasi seuraavaksi nuoren naisopettajan ja vielä nuoremman miesoppilaan romanssista kertovan Taivaallisen yön (1983). Opettajana nähtiin Lesley Ann Warren ja oppilaana Sinisen laguunin (1980) Christopher Atkins. Kohtalaisena pysyneestä budjetistaan huolimatta elokuva jäi tappiolle, eikä sen saamissa arvosteluissa ollut kehumista. Kansainvälinen teatterilevityskin jäi lähes olemattomaksi.

Elisabeth Shue, John G. Avildsen ja Ralph Macchio Karate Kidin (1984) kuvauksissa. Kuva: Columbia Pictures

Karate Kid -trilogia

Robert Mark Kamenin käsikirjoitus koulukiusatusta teinipojasta ja tämän japanilaisesta karateopettajasta päätyi Avildsenin käsiin, koska siinä oli samanlaista henkeä kuin Rockyssa. Danielin rooliin palkattiin 22-vuotias, mutta ikäistään huomattavasti nuoremmalta näyttävä Ralph Macchio. Karatemestari Miyagin rooliin saatiin Pat Morita ja Danielin ihastukseksi Elisabeth Shue.

Karate Kid kuvattiin puolessatoista kuukaudessa loppuvuodesta 1983 vain kahdeksan miljoonan dollarin budjetilla. Jerry Weintraubin tuottama elokuva ei ollut hitti heti ensi-iltaviikonloppunaan, vaan se meni Yhdysvalloissa tasaisen hyvin neljän kuukauden ajan kesällä ja syksyllä 1984. Lipputuloja kertyi 90 miljoonan dollarin verran, mikä teki siitä vuoden viidenneksi katsotuimman ensi-illan. Yleisömenestys oli loistava myös ulkomailla: esimerkiksi Suomessa Karate Kid sai lähes 110 000 katsojaa. Lisäksi Morita nappasi sivuroolistaan Oscar-ehdokkuuden.

Tällä kertaa Avildsen suostui myös ohjaamaan elokuvan jatko-osan. Kamenin kynäilemässä jatko-osassa Macchio ja Morita palasivat rooleihinsa, budjettia nostettiin ja tuloksena oli vieläkin suurempi hitti: 13 miljoonalla tuotettu elokuva keräsi yli 115 miljoonan dollarin lipputulot Yhdysvalloista ja oli vuoden neljänneksi katsotuin ensi-ilta. Myös ulkomaanlevityksessä menestys oli entisen tasoa ja parempaakin. Sen sijaan sarjan kolmas osa, Karate Kid III (1989), ei enää herättänyt vastakaikua yleisössä. Trilogian heikoimpana pidetty filmi oli myös floppi, joka sai Yhdysvalloissakin enää alle kolmasosan edellisen filmin yleisöstä.

Morgan Freeman Luota minuun -elokuvan (1989) pääosassa. Kuva: Warner Bros.

Ohjaaja, käsikirjoittaja ja Macchio jatkoivat matkaa, mutta tuottaja Weintraub lypsi vielä: Christopher Cainin ohjaamassa Karate Kid saa seuraajan -filmissä (1994) nuori Hilary Swank tuli Macchion tilalle, mutta melkeinpä ketään se ei kiinnostanut. Maailmanlaajuisetkaan lipputulot eivät riittäneet kattamaan 12 miljoonan dollarin pikkubudjettia. Vielä kerran, pojat, totesi Weintraub ja tuotti Karate Kidin uudelleenfilmatisoinnin vuonna 2010. Harald Zwartin ohjaamassa elokuvassa Macchion roolissa nähtiin Jaden "Willin poika" Smith ja Moritan tilalla Jackie Chan. Katsojia elokuva sai, mutta ei läheskään yhtä paljon kuin Avildsenin filmit. Myöskään sillä ei ollut läheskään samanlaista vaikutusta aikansa nuoriin kuin alkuperäisillä Karate Kideillä.

Karate Kid -trilogian toisen ja kolmannen osan välissä Avildsen ohjasi kaksi kolme elokuvaa. Happy New Year (1987) on Peter Falkin tähdittämä uudelleenfilmatisointi Claude Lelouchin Timanttisesta vuodesta (1973), kun taas nuoremmille katsojille suunnattua tarjontaa edustaa teiniäitiydestä kertova draamakomedia Maybe Baby (1988). Elokuvan pääosassa nähtiin Molly Ringwald, joka oli Yhdysvalloissa melkoisen suosittu John Hughesin komedioiden tähti. Rockyn ja Karate Kidin kaltaista kasvutarinaa tarjoili Luota minuun (1989), kehuttu ja pikkuklassikkon maineen saanut tarina luokattomasta koulusta, jonka tasoa uusi musta rehtori (Morgan Freeman) aikoo nostaa.

 
Rocky V (1990): Sylvester Stallone ja Burt Young. Kuva: MGM / UA

Rocky V eli nyrkkeilysankarin vältetty kuolema

Kun Rocky keräsi miljoonan dollarin budjetilla yli 200 miljoonan dollarin lipputulot ja voitti kolme Oscaria, elokuvalle alettiin kyhätä jatko-osaa nopealla aikataululla. Avildsen ei kuitenkaan ohjaajaksi suostunut, joten Stallone otti pääroolin näyttelemisen ja käsikirjoittamisen lisäksi hoitaakseen myös ohjaustehtävät. Stallonen ohjauksessa elokuvasarja menetti ne ominaisuudet, miksi ensimmäinen osa voitti Oscareita. Huomattavasti kaupallisempaan suuntaan lähtenyt elokuvasarja ei kuitenkaan fanejaan menettänyt, mutta neljän osan jälkeen aihe alkoi olla loppuunkaluttu.

Viidennessä osassa Rockyn oli tarkoitus kuolla, ja niinpä Avildsen suostui elokuvan ohjaamaan käsikirjoituksen luettuaan. Tämä lopetus ei kuitenkaan studiolle kelvannut, joten se muutettiin ja koko tarinalta vietiin sitä myöten pohja pois. Lopputuloksena oli koko sarjan haukutuin osa, jota Stallonekaan ei myöhemmin ole pitänyt minkään arvoisena. Vuonna 1990 valmistunut Rocky V oli myös koko siihenastisen sarjan kehnoin yleisömenestys. Silti, kaikesta huolimatta ja osittain juuri siksi, Rocky palasi vielä Stallonen itsensä ohjaamassa Rocky Balboassa (2006), joka sai enemmän kehuja, mutta ei suurta yleisöä.

Balsamia haavoille toi Bryce Courtenayn romaaniin pohjautuva Yksin kaikkia vastaan (1992), jonka Karate Kidin Robert Mark Kamen käsikirjoitti. Stephen Dorffin, Armin Mueller-Stahlin ja Morgan Freemanin tähdittämä toisen maailmansodan ajan nyrkkeilydraama ei ollut menestys ilmestyessään, mutta on sittemmin saanut jonkinlaisen kulttiklassikon maineen. Täysin pystyynhaukuttu ei ollut Kahdeksan sekuntiakaan (1994), härkärodeomestari Lane Frostin elämäkerta, joka menestyi kohtalaisesti nimenomaan Yhdysvalloissa. Moisella aiheella ei ollut asiaa monenkaan muun maan elokuvateattereihin.

Avildsenin viimeiseksi elokuvaksi jäi useimmissa maissa suoraan videolevitykseen tullut Inferno (1999). Jean-Claude Van Dammen, Pat Moritan ja Jaime Presslyn tähdittämä moottoripyöräelokuva on uudelleenfilmatisointi Akira Kurosawan Yojimbo – onnensoturista (1961), johon myös Sergio Leonen Kourallinen dollareita (1964) pohjautuu. Van Damme ei ollut tyytyväinen Oscar-palkitun Avildsenin kädenjälkeen, vaan koki itse osaavansa paremmin ja leikkautti elokuvasta mieluisensa version, joka sitten julkaistiin. Jälleen kerran Avildsen joutui taistelemaan saadakseen nimensä pois elokuvansa krediiteistä. Tämän jälkeen hän ei enää pitkiä elokuvia ohjannutkaan.

Avildsenin elokuvat saivat yhteensä 18 Oscar-ehdokkuutta, joista voittoja oli neljä. Yhteenlasketut lipputulot Yhdysvalloista kohosivat yli 500:n miljoonan dollarin (inflaatioon suhteuttamattomana). Suomessa Avildsenin filmit saivat 640 000 katsojaa. Ei hullummin mieheltä, jonka nimeä valtaosa hänen elokuviensa katsojista ei tunnista.

Avildsen voittaa Oscarin

Avildsenin elokuvat Suomen elokuvateattereissa