tulitikkujalainaamassa1

Harvasta suomalaisesta elokuvasta on niiden tekovaiheessa kirjoitettu sanomalehdissä niin paljon kuin Risto Orkon ja Leonid Gaidain ohjaamasta Tulitikkuja lainaamassa -komediasta (1980). Eniten lehdistöä kiinnostivat elokuvan rahoittamiseen ja valmisteluun liittyneet epätavalliset seikat; Elokuvasäätiölle ei kerrottu neuvottelujen sisällöstä, Opetusministeriö tuki projektia avokätisesti ja lopulta Elokuvasäätiökin, mutta vasta tiukan äänestyksen jälkeen.

Orkon ja Gaidain elokuvan pohjana oli Maiju Lassilan (oikealta nimeltään Algot Untola) vuonna 1910 ilmestynyt samanniminen klassikkoromaani, josta T. J. Särkän johtama Oy Suomen Filmiteollisuus (SF) oli tuottanut menestysfilmatisoinnin vuonna 1938. Särkän ja Yrjö Nortan yhdessä ohjaama elokuva, pääosissa Aku Korhonen ja Uuno Laakso, valmistui noin 1,1 miljoonalla markalla (nykyrahassa noin 400 000 eurolla) ja sai 422 212 katsojaa. Lipputuloja elokuva keräsi 2 033 158 markkaa (785 000 euroa), josta elokuvan myös levittäneen SF:n osuus oli 1 593 731 markkaa (579 000 euroa). Kyseessä oli siis taloudellisesti kohtalaisen kannattava hanke ja myöskin onnistunut kansankomedia.

Vuonna 1919 perustettu Suomi-Filmi Oy alkoi suunnitella Lassilan romaanista omaa 60-vuotisjuhlaelokuvaansa nelisenkymmentä vuotta Särkän filmin jälkeen. Lassila ei ollut Suomi-Filmille ja sen johtajalle Risto Orkolle uusi tuttavuus: yhtiö tuotti kirjailijan Nuori mylläri -romaanista (1912) värielokuvan vuonna 1958 Valentin Vaalan ohjaamana. Vuotta myöhemmin Suomi-Filmi ja neuvostoliittolainen Mosfilm tuottivat yhdessä Sampon, jonka miljardin markan budjetti vastaisi nykyrahassa yli 20 miljoonaa euroa. Summasta tosin valtaosa oli Mosfilmin kukkarosta. Ennen kuin Tulitikkuja lainaamassa -romaanin uusi filmatisointi saatiin ensi-iltaan, oli Suomi-Filmi jälleen yhteistyössä Mosfilmin kanssa.


Puhtaasti kotimainen elokuva

”Ensimmäistä kertaa ajattelin tätä Lassilan näytelmää Tulitikkuja lainaamassa jo monta vuosikymmentä sitten, mutta sillä kerralla asia kaatui siihen, että naapuri, Suomen Filmiteollisuus, lähti tekemään sitä ikään kuin 'sukeltaen' ja niin me ilman muuta jätimme omamme tekemättä”, Orko kertoi elokuvan ensi-illan alla ja jatkoi: ”Asia on hautunut kymmeniä vuosia, ja aina kun olen lukenut Lassilaa tai muussa yhteydessä törmännyt hänen nimeensä tai tuotantoonsa, se on uudelleen palannut mieleeni. Tekeminen kuitenkin siirtyi, sillä ainakin viime vuosikymmenellä katsottiin, että klassiset näytelmät eivät ole kelvollisia elokuvan aiheita, vaan pitää olla jotakin päivänpolttavaa, ajankohtaista, osallistuvaa jne. Siksi Tulitikut saivat odottaa uutta sytyttämistään melko kauan.”

Orkon mukaan Lassilan romaani valikoitui Suomi-Filmin juhlaelokuvaksi klassikkostatuksensa ansiosta. ”Katsoimme, että aiheen tuli olla klassinen, mutta toisaalta riittävän vahvasti hyvän tuulen ja uskon antaja, joten Lassilan Tulitikkuja lainaamassa sopi tarkoitukseemme”, hän sanoi.

Kesällä 1978 Orko kuitenkin myönsi, että juhlaelokuvaksi oli tarjolla toinenkin, nimeämättä jäänyt aihe. ”Kun me viime vuonna tuotimme Viimeisen savotan, lupasimme sen yhteydessä, että Suomi-Filmi tulee nyt jälleen olemaan tietyn tauon jälkeen jatkuvasti mukana näytelmäelokuvatuotannossa. Tämä lupaus oli tarkoitettu todesta otettavaksi”, Orko sanoi. ”Tämän vuoden tuotantoon meillä oli vaihtoehtoisesti harkittavana kaksi valmista käsikirjoitusta. Toisen aiheen toteutus lykkäytyy eräiden tekijänoikeuskysymysten takia tuonnemmaksi, ja niin päädyimme Lassilaan”, hän jatkoi.

Suomi-Filmin suunnitelmat Lassila-filmatisoinnista olivat alussa oleellisesti erilaiset kuin mitä lopputulos oli. Yhtiön oli nimittäin tarkoitus tehdä elokuva täysin kotimaisena tuotantona, mutta Elokuvasäätiölle lähetetyssä tuotantolainahakemuksessa mainittiin neuvostoliittolaisen kiinnostus projektia kohtaan, Elokuvasäätiö tekikin omalaatuisen päätöksen: tuotantolaina, 500 000 markkaa, myönnettäisiin vain, jos elokuva tehdään neuvostoliittolaisten kanssa.


tulitikkujalainaamassa2

Valtio tukee, ei tue, tukee...

Orkon mukaan Suomi-Filmi haki hyvin huolellisesti laaditulla hakemuksella tuotantotukea Tulitikkujen filmaamiseen Elokuvasäätiöltä. Elokuvasäätiön tuotantolautakunnan mukaan hakemus oli puutteellinen, eikä asiaa voitu ratkaista hallituksen kokouksessa toukokuussa 1978. Asian ratkaisu oli menossa kesäkuun lopulla pidettävään kokoukseen, mutta lehtitietojen mukaan Suomi-Filmi painosti säätiön hallituksen puheenjohtajaa järjestämään ylimääräisen hallituksen kokouksen asian ratkaisemiseksi.

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä Orko toi sanomalehdessä ilmi tyytymättömyytensä Elokuvasäätiön toimintaan. ”Selvää joka tapauksessa, on että tukipäätösten viipyminen romuttaa suunnitelmia, asioita ei työhön tarvittavien tekijöiden kanssa – vaikka heidät olisi jo valittukin – voi lopullisesti lyödä kiinni ennen tätä päätöstä”, Orko totesi. ”Tähän kytkeytyy myös kysymys raakafilmin hankinnasta. En tiedä, ollaanko säätiössä tästä tietoisia, mutta negatiivifilmiä ei osteta kuin aspiriinia apteekista. Sen toimitusaika on nykyisin 5–6 kuukautta”, hän jatkoi ja totesi sitten Suomi-Filmin jo hyvissä ajoin tilanneen raakafilminsä.

Kesäkuun 7. päivänä pidetyssä ylimääräisessä kokouksessa tehtiin päätös, jossa hankkeelle myönnettiin 500 000 markan (nykyrahassa 295 400 euron) laina sillä ehdolla, että Suomi-Filmi toteuttaa filmin yhdessä neuvostoliittolaisen tuottajakumppanin kanssa ja toimittaa tästä tarvittavia lisätietoja kolmen viikon kuluessa. Kun vaadittuja lisätietoja, eli yhteistyösopimusta ja kuvaussuunnitelmaa, ei näkynyt, säätiö purki lainapäätöksen. Päätöksen purettua 500 000 markan summasta siirrettiin esimerkiksi 250 000 markkaa Seppo Huunoselle Piilopirtti-elokuvaa varten, sekin summa tosin tuotantolainana. Huunosen elokuva valmistui vielä samana vuonna ja sai 235 000 katsojaa.

Lokakuussa Suomi-Filmi oli edelleen vailla valtion tukea, mutta oli jatkanut neuvotteluja neuvostoliittolaisen yhteistyökumppanin kanssa, päässyt sopimukseen ja saattoi pitää lehdistötilaisuuden, jossa projekti julkistettiin. Elokuvasäätiön edustajille oli vaadittu mahdollisuutta osallistua neuvotteluihin tarvittavien tietojen saamiseksi, mutta näin ei tapahtunut. Suomi-Filmin ja Elokuvasäätiön välisessä yhteydenpidossa edellistä olikin syytetty asioiden salaamisesta.

Suomi-Filmi oli mukana järjestelemässä Moskovaan Suomen virallista filmiviikkoa, jonne olivat vieraina lähdössä mm. ohjaajat Edvin Laine ja Jaakko Pakkasvirta, joiden tuoreet filmit olivat mukana filmiviikon ohjelmistossa. Suomi-Filmin Lassila-filmatisointi oli jo herättänyt paljon julkista ja alan sisäistä keskustelua ja eritoten vastalauseita. Yksi asian vastustajista oli Pakkasvirta, joka päätti jättää Moskovan-reissun väliin sen jälkeen, kun kuuli Orkon liittyvän matkaseurueeseen. ”Orkon toiminta on ollut sellaista sooloilua, mikä ei käy kansainvälistä yhteistyötä rakennettaessa […] Suomi-Filmin ainoana tavoitteena on ottaa rahat pois kansainvälisen yhteistoiminnan avulla”, hän kertoi Ilta-Sanomille.

Joulukuussa Suomi-Filmi haki Elokuvasäätiöltä 100 000 markan (59 080 euron) käsikirjoitustukea, jota säätiön hallitus ei myöntänyt. Vuodenvaihteen jälkeen Suomi-Filmi haki nyt kahden miljoonan markan (1 101 200 euron) tuotantotukea noin 3,3 miljoonan markan (1 817 000 euron) osuuteensa elokuvan 5–6 miljoonan markan kokonaiskustannuksista, josta puolet hoitaisi siis Mosfilm. Elokuvasäätiön tuotantotukia varten oli koko vuodelle 1979 varattu 4,7 miljoonaa markkaa (2,6 miljoonaa euroa), josta Suomi-Filmin hakema summa olisi vienyt siis lähes puolet. Niinpä Elokuvasäätiö pyysi Opetusministeriöltä ylimääräistä rahaa Lassila-filmatisointia varten.

Huhtikuussa 1979, vuosi ensimmäisen hakemuksen jälkeen, Suomi-Filmi sai tuotantotuen: 750 000 markkaa (412 950 euroa), josta puolet eli 375 000 mk (206 475 euroa) oli tuotantolainaa, joka maksettaisiin takaisin, jos elokuva tuottaisi voittoa. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan Opetusministeriö antoi hankkeelle vielä 500 000 markkaa (275 300 euroa). Erään lehtiuutisen mukaan elokuva olisi vielä huhtikuussa 1980, muutama kuukausi ensi-illan jälkeen, saanut Elokuvasäätiöltä 617 500 markkaa (304 736 euroa) tuotantotukea, mutta Elokuvasäätiön toimintakertomuksessa ei tällaisesta ole mainintaa.

Monet elokuvantekijät ja muut alan vaikuttajat olivat koko ajan Suomi-Filmin ja Mosfilmin hankkeen tukea vastaan. Yksi sitkeimmistä vastustajista oli Reppufilmin ohjaaja-tuottaja ja Elokuvasäätiössä istunut Anssi Mänttäri, joka sai luettavakseen filmin käsikirjoituksen ja totesi sen olevan ”taiteellisesti täysin ala-arvoinen”. Hänen suurin huolenaiheensa oli se, että vähäiset varat menisivät yhteistyöelokuvaan, joka ei työllistäisi montaakaan suomalaista. Kaiken lisäksi hänen mielestään filmin olisi voinut tehdä täysin suomalaisena tuotantona noin 2,5 miljoonalla markalla (1,4 miljoonalla eurolla).

Suomi-Filmi sai tukensa ja saattoi aloittaa elokuvan tuotannon, jonka valmistelut olivatkin jo pitkällä.


tulitikkujalainaamassa3

Kaksi ohjaajaa

Tulitikkuja lainaamassa -elokuvan päätekijöissä ei montaa suomalaista ollut. Risto Orko ohjasi ja käsikirjoitti yhdessä Leonid Gaidan kanssa, Kare Orko tuotti yhdessä German Kyrlovin kanssa, kun taas käsikirjoitusryhmään kuuluivat lisäksi Tapio "Roy" Vilpponen ja Vladlen Bahnov. Vilpponen piirsi lavasteet yhdessä Feliks Jasykevitshin kanssa ja lisäksi suunnitteli myös puvut. Kuvaaja, leikkaaja ja maskeeraajat olivat kaikki neuvostoliittolaisia.

Suomalaistekijöistä mainittakoon myös Olavi Tuomi (B-kuvaaja ja Orkon apulaisohjaaja), Gunnar Friman (B-kuvaaja) sekä Matti Lehtonen ja Pertti Salo (äänittäjäryhmän suomalaisosapuolet).

Näyttelijävalinnoissa suosittiin neuvostoliittolaisia. Pääosiin Antti Ihalaiseksi ja Jussi Vataseksi palkattiin Jevgeni Leonov ja Vjatseslav Nevinnyi, kun taas suurimmat suomalaisroolit olivat Anna-Liisa Ihalaista näytelleellä Rita Polsterilla, tämän roolihahmon sukulaisnaisella Ritva Valkamalla, Kauko Helovirralla konstaapelina, Leo Lastumäellä Partasena, Pekka Autiovuorella Turtiaisena ja Olavi Ahosella Huttusena. Niinpä monet rooleista jouduttiin Suomen elokuvateattereita varten jälkiäänittämään: Aarno Sulkanen antoi äänensä Vataselle, Martti Tschokkinen Ihalaiselle, Heikki Kinnunen Tahvo Kenoselle ja niin edelleen.

Orkon mukaan elokuvan päärooleihin otettiin neuvostoliittolaiset näyttelijät käytännön syistä, koska suomalaiset näyttelijät olisivat elokuun kuvausten aikaan jo työssä teattereissa.

Kahden ohjaajan yhteistyöstä ja työnjaosta Orko kertoi seuraavaa: ”Kun elokuvalla on kaksi ohjaajaa, Gaidai ja minä, ja molemmilla tasaveroiset oikeudet, on selvää, että täytyi löytää kompromisseja, katsoa kummankin näkemys asiasta ja sen perusteella ratkaista, mihin tyyliin filmi tehdään. On luonnollista, että jos olisimme tehneet elokuvan omin voimin, minä ohjaajana, se olisi ollut vahvasti enemmän liperiläinen ja lassilamainen. Nyt se lähti kansainväliselle tielle.”

Kansainvälisellä tiellä Orko tarkoitti nopeutta, jota hän piti nykyaikaisena. ”Olimme itsekin ajatelleet nopeuttaa filmin kulkua, eikä siihen tyyliin kuin täällä Lassilaan on usein kytketty, jossa kysytään tänään ja vastataan huomenna. Tempoa vilkastuttaen katsoimme voivamme mahduttaa elokuvaan enemmän ja saada siitä nykypolvea ja ennen kaikkea nuoria puhuttelevampi. Mosfilmin käsikirjoituksentekijät olivat kanssamme täysin samaa mieltä ja jopa sitten ylittivätkin meidän näkemyksemme. Teimme uusia kompromisseja, vauhtia lisättiin, henkilöitä nuorennettiin, mutta nuoruuden raja kulki siinä, että karaktääriroolit säilyivät, vaikka ei mentykään akka ja ukko -linjalle, joita me olemme tottuneet Lassilalla tapaamaan. Lähdimme siis esittämään suomalaista huumoria sellaisessa muodossa, jota ymmärretään ei ainoastaan Neuvostoliitossa, vaan joka suunnalla ja silloin kyllä täytyy jättää nuo savolaiset ukot ja akat rauhaan, niin hyviä tyyppejä kuin ne ovatkin. Tässä suhteessa minä luotan neuvostonäkemykseen, sillä he pitävät tästä Lassilan näytelmästä ja tuntevat sen varsin hyvin, kun me taas saatamme olla ”paikkakuntasokeita”, liiaksikin vanhoihin ympyröihin sitoutuneita.”

Orko oli erittäin kokenut elokuvamies, joka tuli elokuvateollisuuteen vuonna 1933, palkattiin heti kohta Suomi-Filmin tuotantopäälliköksi ja siitä hän eteni lopulta yhtiön omistajaksi. Vuosina 1933–1943 Orko ohjasi kaksitoista pitkää näytelmäelokuvaa ja yhden pitkän dokumenttielokuvan, niiden joukossa Siltalan pehtoorin (1934) ja Jääkärin morsiamen (1938) kaltaisia hittejä. Ryhmy ja Romppaisen (1941) jatko-osa Jees ja just (1943) jäi sitten pitkäksi aikaa hänen viimeiseksi näytelmäelokuvan ohjaustyökseen; kun hän kesällä 1979 aloitti Tulitikkujen kuvaamisen, oli edellisestä ohjaustyöstä ehtinyt kulua 35 vuotta ja miehellä oli ikää 79 vuotta. 80-vuotispäiviä vietettiin pian kuvausten päätyttyä. Orkon mukaan paluu ohjaajaksi tuntui ”hauskalta, pelkästään hauskalta”, vaikka työpäivät olivatkin pitkiä.

Gaidai (1923–1993) oli Orkoa lähes neljännesvuosisadan verran nuorempi neuvostoliittolainen komediafilmien ohjaaja, jonka lyhytelokuva kilpaili Cannesin filmifestivaalien palkinnosta 1961. Jo sitä ennen hän oli ohjannut pitkiäkin elokuvia, mutta suurimmat menestyksensä hän saavutti vasta 1960-luvun puolivälin jälkeen. Operaatio ”Y” ja muita Shurikin seikkailuja (1965), Morsiamen ryöstö kaukasialaisittain (1967), Briljanttikäsi (1969) ja 12 tuolia (1971) olivat kaikki pidettyjä ja katsottuja filmejä, jotka pyörivät Suomenkin teattereissa, niistä ainakin viimeinen varsin vaatimattomalla yleisömenestyksellä.

Tällaisen suomalais-neuvostoliittolaisen tai neuvostoliittolais-suomalaisen yhteistyöelokuvan ohjaaminen ei kuitenkaan ollut Gaidaille vastenmielistä, pakkopullaa. ”Olin sopivasti vapaana, kun sain ehdotuksen ryhtyä tämän yhteistyöelokuvan ohjaustyöhön”, hän kertoi. ”Olen nyt ensimmäistä kertaa ulkomailla työssä.”

Gaidai tunsi Lassilan romaanin jo entuudestaan ja oli jopa nähnyt Särkän ja Nortan vuoden 1938 filmatisoinninkin. ”Meillä on siitä loistava Mihali Zoshtshenkon käännös, saman miehen, jonka kertomuksista olen tehnyt [Ei voi olla totta! -elokuvan]”, hän kertoi Lassilan romaanista. ”Suomalainen huumori on hyvin omalaatuista. Se ei kuitenkaan ole pääasia: mielestäni huumori ei ole maantieteellinen käsite. Sillä on yksi kriteeri – naurattaako vai ei.”

Omien muistikuviensa mukaan Gaidai oli nähnyt elokuvaversion noin vuonna 1949. ”Ei se huono ollut, en halua sitä ainakaan kovin kirpeästi arvostella. Sanotaan vaikka, että se oli tyypillinen oman aikansa tuote, jossa ei läheskään hyödynnetty sitä rikasta materiaalia, jota Lassilan teos tarjoaa. Erityisesti on muistikuvissani vaikutelma, että tuossa elokuvassa ei läheskään riittävästi esitelty Suomen luonnon kauneutta. Senkin haluamme saada mukaan todella kukkivana näihin uusiin Tulitikkuihin.”

Orko kuvaili omaa ohjaajanäkemystään komedialliseksi, kun taas ”Gaidain – joka on Mosfilmin musikaalis-eksentrisen ryhmän johtaja – linjaa voi luonnehtia parhaiten 'gaidaimaisuudeksi'. Hän esim. rakastaa trikkejä sovittaen niitä ohjaajan työhönsä.” Tulitikkuja lainaamassa -elokuvan hauskimmat osuudet ovatkin mykkäelokuvaa mukailevat nopeutetut, repliikittömät jaksot.

”Olemme antaneet toisillemme periksi siten, että minä olen paikoin pitänyt maalaiskaraktäärin lähellä ja hän on vuorostaan saanut kohdittain eksentrisyytensä näkyviin. Elokuva on myös vahvasti musiikkipitoinen. Alussa ja lopussa on pieni kuvaava laulu ikään kuin kehyksenä elokuvalle ja muutenkin musiikkia on siroteltu joukkoon aika paljon – ja hyvää musiikkia”, Orko kertoi elokuvan valmistuessa.

Orko ja Gaidai kommunikoivat tulkin välityksellä, joskin Orko puhui myös ”hieman venäjää”. ”Jos Orkolla on huomauttamista, hän puhuu. Jos minulla on toivomuksia suomalaisille näyttelijöille, minä puhun. Tietysti on kaikenlaisia hankaluuksia, kun näyttelijät puhuvat eri kieliä”, Gaidai sanoi. Orko sanoi kummankin vastaavan siitä osa-alueesta, minkä luulee tuntevansa.

Ihalaista näytelleen Jevgeni Leonovin muistellessa elokuvan tekoa reilut kymmenen vuotta myöhemmin, hän kertoi suomalaiskollegoiden ihmetelleen hänen tapaansa väitellä ohjaajan kanssa ja ehdottaa tälle omia ratkaisujaan. ”On sanottava, että improvisoin mielelläni ja saatan kuvauksen aikana keksiä yhtä ja toista ja lisätä roolisuoritukseen oman suolani”, hän sanoi.

Orko oli paikalla myös elokuvan studiokuvauksissa ja vastaavasti Gaidai oli mukana myös elokuvan ulkokuvauksissa.


Kuvaukset

Elokuvan kuvaukset aloitettiin 4. kesäkuuta Mosfilmin studiolla Moskovassa, jossa pantiin purkkiin kaikki elokuvan studiokuvaukset. 27. heinäkuuta siirryttiin Karttulan Riuttalan talomuseoalueelle filmaamaan ulkokuvia, joiden kuvaaminen päättyi syyskuun alkupuolella Porvoossa. Elokuvaa kuvattiin myös Ristiinassa Pien-Toijalan talomuseossa ja Mäntsälässä Sepänmäen käsityöläisalueella. Orkon mukaan kuvauspaikkoja etsittäessä ajettiin 7 000 kilometriä ympäri Suomea, mutta ”uskomattoman vähän [näytti] enää olevan ajan henkeen sopivia kuvauspaikkoja”.

Marraskuussa vuorossa oli elokuvan jälkiäänitystyöt Mosfilmin studiolla. Siellä tehtiin ensin suomenkielinen dubbausversio ja sen jälkeen omat versionsa Neuvostoliiton maiden kielille.


Tuotantokustannuksista ja katsojaluvuista

tulitikkujalainaamassa4Lehdet kirjoittelivat tähtitieteellisestä budjetista ja jo mainitut tiedot Elokuvasäätiön ja Opetusministeriön tukirahoista olivat monien lehtien palstalla. Tarkkaa summaa Orko ei julkisuudessa kertonut. ”Varmasti tämä on kallis filmi, jos lasketaan molempien maiden menot yhteen. Kun elokuva tehdään huolella pyrkien sekä teknisesti että taiteellisesti korkeaan tasoon, jokainen yhteistyöelokuva tulee Suomelle kalliimmaksi kuin että se tehtäisiin yksin kotimaassa. Suomi-Filmin osalta se maksoi pitkälti ylti 3 miljoonaa markkaa, mutta kun ajatellaan levikkiä, niin se on suhteellisesti niitä halvimpia elokuvia”, hän sanoi ja totesi, että neuvostoliittolainen tuottajaosapuoli arvioi elokuvan saavan siellä ”vähintään 50 miljoonaa katsojaa”. ”Jos tähän lisätään SEV-maat, joihin heillä on myyntioikeus ynnä muu maailma, joka on jaettu meidän molempien kesken, liikutaan katsojaluvuissa, jotka ovat 50 ja 100 miljoonan välillä. Se on ainutlaatuista meikäläiselle filmille. Ja eiköhän sitä täälläkin jonkin verran katsota, ne luvut tulevat sitten lisää. Kosketushinnaksi tulee näin ollen ainutlaatuisen halpa”, Orko totesi.

”Jonkin verran” Tulitikkuja lainaamassa -filmiä käytiinkin katsomassa, mutta ei paljon. Helsingissä pidetyssä kutsuvierasensi-illassa nähtiin mm. tasavallan presidentti Urho Kekkonen. Elokuva laskettiin teattereihin kuudella esityskopiolla 18. tammikuuta 1980 melkeinpä yksimielisen tyrmäävien kritiikkien saattelemana. Kaikenikäisille sallittu kansankomedia sai sittenkin vain 68 205 katsojaa, eli lähes 355 000 katsojaa vähemmän kuin vuoden 1938 filmatisointi, jonka valmistuessa kotimaiset elokuvat toki olivat ylipäätään suositumpia. Mutta huonosti ei kotimaisella elokuvalla mennyt myöskään vuonna 1980: vuoden kaksi katsotuinta filmiä olivat molemmat kotimaisia, Tapio Suomisen Täältä tullaan, elämä! (1980) ja Spede Pasasen Tup akka lakko (1980), ja viiden kärkeen mahtui vielä Rauni Mollbergin Milkakin (1980). Näihin verrattuna Tulitikkuja lainaamassa oli auttamattoman vanhentunut; nuorisolle ja vanhemmillekin suunnattu elokuva ei voinut kilpailla nuorisosta Suomisen filmin kanssa, ”koko kansasta” Speden filmiä vastaan tai varttuneemmasta yleisöstä Mollbergin Timo K. Mukka -filmatisoinnin kanssa.

Tulitikkuja lainaamassa oli vuoden 1980 kaikista ensi-illoista 31. katsotuin ja kotimaisistakin vasta kuudenneksi katsotuin. Huomattavasti paremmin meni mm. Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon Tulipää, erittäin suurella budjetilla tehty elämäkerrallinen elokuva Lassilasta, jolle katsojia kertyi 164 039.  

Suomi-Filmin tuottamalle ja levittämälle, pitkälti myös omissa teattereissa esitetylle elokuvalle kertyi lipputuloja vain 785 646 markkaa, eli nykyrahassa 387 716 euroa, kun Suomi-Filmin osuus tuotantokustannuksista oli 2 987 770 markkaa (1 645 066 euroa). Tästä Elokuvasäätiön ja Opetusministeriön tuen osuus oli 1 250 000 markkaa (688 250 euroa). Koska elokuva tuotti Suomi-Filmille 963 561 markan (475 517 euron) tappiot, Elokuvasäätiö ei perinyt takaisin 375 000 markan tuotantolainaa, joka oli maksettava vain, jos filmistä tuli voitollinen.

Mosfilmin edustajien haaveet 50–70 miljoonasta neuvostoliittolaisesta katsojasta jäivät haaveiksi, vaikka syyskuussa 1980 sikäläisen ensi-illan saanut elokuva lopulta kelpasikin 34,3 miljoonalle katsojalle.

Tulitikkuihin päättyivät sekä Suomi-Filmin, Risto Orkon että Kare Orkon taival pitkien näytelmäelokuvien tuottajina. Yhtiön aiemmin mainittu edellinen tuotanto, Edvin Laineen ohjaama Kalle Päätalo -filmatisointi Viimeinen savotta (1977) olisi sittenkin ollut komeampi päätös Suomi-Filmin tarinalle tuotantoyhtiönä. Alle miljoonalla nykyeurolla tuotettu elokuva sai 497 346 katsojaa ja lipputuloja kertyi lähes 3,5 miljoonan euron edestä.

 

Lähteet:

Uusi Suomi 1.6.1978, 12.11.1978, 22.11.1978, 17.1.1980,
Suomenmaa 9.4.1980
Demari 13.7.1979
Ilta-Sanomat 18.1.1980
Lehtiset 1/1980
Valkeakosken Sanomat 15.3.1980
Pietarin Sanomat 6.12.1992
Helsingin Sanomat 6.1.1979, 9.3.1979, 3.7.1979, 15.11.1979
Savon Sanomat 22.11.1978, 25.2.1979, 8.5.1979
Kaleva 3.8.1979, 11.11.1979
Aamulehti 23.8.1979
Seura 29/1979
Elonet

Ensi-illat

Keskiviikko 17.7.

leijonakuningasjuliste

Perjantai 19.7.

childsplayjul

Lisää ensi-iltoja

Seuraavat kotimaiset:

poikajailves19juliste pelikaanimies19juliste angrybirds2teaserjul aatosjaaminejuliste

Lisää kotimaisia ensi-iltoja