Elokuvien Elvis, osa 2: Rock'n Roll -suosikki ja Kitara kainalossa

Elvis Presleyn elokuvauraa käsittelevä juttusarja jatkuu. Ensimmäinen osa käsitteli Presleyn filmiuran alkuvaiheita sekä kahta ensimmäistä elokuvaa.

Jailhouse Rock eli Rock'n Roll -suosikki. MGM.

Kolmatta elokuvaansa varten Elvis Presley ja managerinsa Tom Parker solmivat yhden filmin sopimuksen Metro-Goldwyn-Mayer-studion kanssa helmikuussa 1957. Kiihkeiden rytmien kuvaukset olivat vielä kesken, kun kilpaileva studio löi tiskiin hyvän tarjouksen: 250 000 dollaria (2,1 nykymiljoonaa) yhdestä filmistä ja lisäksi 50 prosentin osuus elokuvan tuottamista voitoista. Hollywood-studioiden kirjanpitomenetelmä vain on tunnetusti sellainen, että sata miljoonaa voittoa tehnyt filmi saadaan näyttämään tappiolliselta, joten sopimus voitto-osuudesta on arpapeliä.

Ensin The Hardway Kid- ja sen jälkeen Jailhouse Kid -työnimillä ennen lopullista Jailhouse Rock -nimeään kulkeneen elokuvan pohjana oli Nedrick Youngin tarina. Young oli tuohon aikaan Hollywoodin mustalla listalla kommunistivainojen takia, eikä 1940-luvun alusta saakka uraa sekä näyttelijänä että käsikirjoittajana luoneen miehen osuutta elokuvassa haluttu tästä syystä liiaksi korostaa. Young oli aiemmin ollut kirjoittamassa vain kolmea elokuvaa, joista Jack Bernhardin film noir Decoy (1946) on tänä päivänä parhaiten tunnettu. Jailhouse Rockin jälkeen Young kirjoitti yhdessä Harold Jacob Smithin kanssa Jerome Lawrencen ja Robert E. Leen näytelmään pohjautuneen Ken tuuleen kylvää -oikeussalidraaman (1960), jonka Stanley Kramer ohjasi.

Jailhouse Rockin varsinaisen elokuvakäsikirjoituksen laati Guy Trosper, niin ikään 1940-luvulla filmiuransa aloittanut mies, jonka siihenastisista elokuvista suurimpia menestyksiä olivat Sam Woodin ohjaama ja James Stewartin tähdittämä baseball-draama Miehen voitto (1949) ja Harmon Jonesin ohjaama toinen baseball-filmi, The Pride of St. Louis (1951), jonka käsikirjoituksesta Trosper sai uransa ainoan Oscar-ehdokkuuden. Jailhouse Rockin jälkeen hän käsikirjoitti Marlon Brandon ensimmäisen ja viimeisen elokuvaohjauksen, Vihan riivaamat (1961), legendaarisen William A. Wellmanin sotaelokuvan Tulikaste (1958), John Frankenheimerin ohjaaman Burt Lancaster -draaman Alcatrazin vanki (1962) sekä Martin Rittin ohjaaman filmatisoinnin John Le Carren romaanista Vakoilija kylmästä (1967).

Tuottaja Pandro S. Berman oli Jailhouse Rockia tehtäessä enemmän kiinnostunut toisesta tuotannostaan, Richard Brooksin ohjaamasta Karamazovin veljeksistä (1958) – eikä ihme. Kuningas ja minä -elokuvasta (1956) parhaan miesnäyttelijän Oscarin voittaneen Yul Brynnerin tähdittämä 145-minuuttinen filmatisointi Dostojevskin romaanista oli budjetiltaan lähes seitsenkertainen verrattuna Jailhouse Rockiin.

1920-luvulla apulaisohjaajana ja leikkaajana työskennellyt Berman oli lyönyt tuottajana itsensä läpi jo 1930-luvulla, kun Katharine Hepburn voitti Oscarin Bermanin tuottamasta Viattomuuden kukasta (1933). 1930-luvulla Berman tuotti mm. Fred Astairen ja Ginger Rogersin musikaalin Top Hat (1935) ja William Dieterlen Notre Damen kellonsoittajan (1939), 1940-luvulla Clarence Brownin Yli esteiden (1944), Albert Lewinin Dorian Grayn muotokuvan (1945) ja George Sidneyn Kolme muskettisoturia (1948). Berman oli ollut myös mukana tekemässä Orson Wellesin Citizen Kanen (1941) kaltaisia filmejä.

1950-luvulla Berman oli ennen Jailhouse Rockia ehtinyt tuottaa mm. Vincente Minnellin Morsiamen isän (1950) ja peräti viisi Richard Thorpen ohjaamaa elokuvaa: Zendan vanki (1952), Ivanhoe (1952), Pyöreän pöydän ritarit (1953), Kaikki veljekset olivat urheita (1953) ja Kuninkaan jousimies (1955). Juuri Ivanhoesta Berman oli saanut uransa ainoan Oscar-ehdokkuuden, joskin hän sai vuoden 1977 Oscar-gaalassa vastaanottaa Irving G. Thalberg -palkinnon elämäntyöstään.

61-vuotiaasta Thorpesta tuli myös Jailhouse Rockin ohjaaja. 1920-luvun alussa elokuvabisnekseen tullut Thorpe oli ehtinyt ohjata jo yli 150 elokuvaa. Erityisen hänet tunnettiin Tarzan-elokuvistaan. Johnny Weismuller oli ehtinyt näytellä viidakon sankaria kahdessa filmissä, joissa molemmissa oli eri ohjaaja, kun kolmas filmi meni tuotantoon ja osoittautui varsin ongelmalliseksi. Kaikkiaan viisi ohjaaja oli mukana tekemässä elokuvaa, jonka Thorpe lopulta hoiti loppuun ja ohjasi myös seuraavat kolme Tarzan-rainaa. Tarzan suurkaupungissa -filmin (1942) jälkeen Thorpe lähti uusien haasteiden pariin, jatkoi usean elokuvan vuositahtiaan ja teki kaikkea komediasta draamaan ja lännenelokuvasta Lassie-elokuviin.

1950-luku alkoi Thorpen osalta Gene Kellyn tähdittämällä rikoselokuvalla Musta käsi (1950), Fred Astairen musikaalilla Kolme pientä sanaa (1950) sekä Burt Lancasterin ensimmäisellä länkkärillä Koston laakso (1951). Tenori Enrico Caruson elämästä kertovalla Kuolemattomalla Carusolla (1953), pääosassa Mario Bava, Thorpe osoitti olevansa yhä iskussa ja aloittikin pian menestyksekkään yhteistyönsä tuottaja Bermanin kanssa. Esimerkiksi jo mainitusta Ivanhoesta (1952) tuli kotimaassaan ensi-iltavuotensa neljänneksi katsotuin elokuva. Mainittakoon myös, että Thorpen ohjaamassa Tuhlaajapojassa (1955) nähtiin MGM:n kanssa sopimuksen tehnyt suomalaistanssija Taina Elg.

Vince (Elvis) esittää elokuvan nimikkolaulun, joka on tunnetumpi kuin elokuva itse. MGM.

Jailhouse Rock oli kertomus tappelussa vahingossa miehen tappavasta Vincestä (Elvis), komeasti laulavasta pojasta, joka tapaa vankilassa kieron, mutta toimeliaan Hunkin (Mickey Shaughnessy) ja saa tämän managerikseen. Pian Vince onkin kuuma nimi, mutta levy-yhtiössä työskentelevä Peggy (Judy Tyler) ei pidä Vincen karaktäärin kehityksestä.

Shaughnessy oli parhaiten Fred Zinnemannin ohjaamasta Täältä ikuisuuteen -hitistä (1953) tunnettu sivuosien näyttelijä, joka nähtiin Jailhouse Rockin jälkeen mm. Norman Taurogin ohjaamassa Jerry Lewis -komediassa Jerry tunaroi laivastossa (1959) ja Henry Hathawayn ohjaamassa John Wayne -länkkärissä Alaskan hurjapäät (1960). Tyler puolestaan oli Elvistä muutaman vuoden vanhempi entinen TV-tähti, joka näytteli Jailhouse Rockin kanssa samana vuonna Howard W. Kochin elokuvan Rockia ja rakkautta pääosan. Tyler ja hänen aviomiehensä kuolivat auto-onnettomuudessa 3. heinäkuuta 1957, reilu kuukausi Jailhouse Rockin kuvausten päätyttyä. Tarina kertoo, että Tylerin kuolemasta johtuen Elvis koskaan katsonut Jailhouse Rockia.

Jailhouse Rockin filmaukset alkoivat 13. toukokuuta ja päättyivät 14. kesäkuuta 1957. Ensimmäisenä kuvauspäivänä purkkiin pantiin elokuvan nimikkolaulun ympärille rakennettu ”show-numero”, jonka koreografina toiminut Alex Romero antoi Elviksen pitkälti itse päättää oman koreografiansa. Yhtenä kuvauspäivänä Elvis vahingossa nielaisi hampaassaan olleen kuoren, jonka takia hänet oli vietävä sairaalaan. Muutoin kuvaukset sujuivat sutjakkaasti rautaisen ammattitaidon omanneen Thorpen johdolla, tämä kun teki hyvää laatua nopeallakin aikataululla. Levytysstudioon sijoittuvia kohtauksia lukuun ottamatta kokonaisuudessaan MGM:n studioilla kuvatun elokuvan budjetti olikin vain 400 000 dollaria (3,4 nykymiljoonaa), joka tuntuu varsin vähältä, kun ottaa huomioon Elviksen palkkionkin olleen neljännesmiljoonan luokkaa. Mustavalkoisena kuvatun elokuvan voitot tosin saatiin maksimoitua pitämällä tuotantokustannukset mahdollisimman alhaisena, ja tämähän oli sopimuksen takaaman voitto-osuuden takia Elviksen managerinkin etu.

Jailhouse Rock sai ensi-iltansa Memphisissä 17. lokakuuta 1957, ja maanlaajuiseen levitykseen se lähti 8. marraskuuta. Elokuva käersi Pohjois-Amerikasta 3,2 miljoonan (27 nykymiljoonan) ja muualta maailmasta 1 075 000 dollarin (yhdeksän nykymiljoonan) vuokratuotot. MGM:n kirjanpidon mukaan elokuva tuotti voittoa 1 051 000 dollaria (nykyrahassa 8,8 miljoonaa).

Suomeen Elviksen kolmas filmi saatiin 23. toukokuuta 1958. Täkäläiseksi nimeksi valikoitui Rock'n Roll -suosikki ja helsinkiläiseksi ensi-iltateatteriksi Aloha. Uusintaesityskierros alkoi 9. joulukuuta 1977, mutta katsojia kertyi vain alle kymmenen tuhatta.

Jailhouse Rockin jälkeen Berman tuotti mm. kaksi Elizabeth Taylorin tähdittämää filmiä, Ei rahasta (1960) ja Nuoruuden suloinen lintu (1962). Thorpe puolestaan ohjasi William Wylerin Ben-Hurin (1959) kolmatta kuvausryhmää sekä ohjasi yksinään pari  Robert Taylorin filmiä, Dean Martinin komedian 10 000 makuuhuonetta (1957) ja Steve McQueenin tähdittämän Rakkauden rahamyllyn (1961). Victor Maturea ja Orson Wellesia Thorpe ohjasi italialaisfilmissä Tataarit (1961), Paula Prentissiä Vaakasuorassa luutnantissa (1962) ja mahtavaa näyttelijäkaartia eeppisessä lännenfilmissä Näin valloitettiin Villi Länsi (1962), jonka kreditoidut ohjaajat olivat John Ford, Henry Hathaway ja George Marshall. Vuonna 1963 Thorpen ja Elviksen yhteistyö jatkui Rytmiä ja riemua Acapulcossa -elokuvalla, josta lisää juttusarjan myöhemmässä osassa.

Dolores Hart, Elvis ja Carolyn Jones. Paramount.

Kitara kainalossa (1958)

Tehtyään Rock'n Roll -suosikin Pandro S. Bermanille ja MGM:lle, Elvis palasi Hal B. Wallisin ja Paramountin talliin Harold Robbinsin A Stone for Danny Fisher -romaaniin pohjautuneella King Creolella.

King Creolesta tuli viimeinen filmi, jota Elviksen ensimmäisenä allekirjoittama elokuvasopimus koski. Oli ilmiselvää, että vuonna 1956 laaditun sopimuksen lupaama 20 000 dollarin (165 000 nykydollarin) palkkio oli liian pieni Elviksen kaltaiselle tähdelle, jonka sopimuksen laatimisen jälkeen tekemät kolme elokuvaa olivat keränneet pelkästään Pohjois-Amerikasta 11,4 miljoonan dollarin vuokratuotot. Niinpä Elviksen managerin vaatimuksesta Wallis suostui maksamaan jo sovitun 20 000 dollarin päälle 50 000 dollarin (410 000 nykyrahassa) bonuksen ja lisäksi 30 000 dollaria (245 000 nykydollaria) kulukorvausta. Kaikkiaan Elvis siis tienasi King Creolesta 100 000 dollaria, nykyrahassa 820 000 dollaria.

King Creole kulki alussa romaanin nimen mukaisella työnimellä. Wallis osti teoksen filmatisointioikeudet 25 000 dollarilla (220 000 nykydollaria) helmikuussa 1955 ja kaavaili filmatisoinnin päärooliin joko James Deania tai Ben Gazzaraa. Deanin kuoltua syyskuussa 1955 se jäi tietysti häneltä tekemättä, eikä sitä alettu Gazzarankaan kanssa tehdä. Romaanista tehdyn näytelmäsovituksen menestyksen jälkeen tammikuussa 1957 Wallis otti romaanin takaisin tuotanto-ohjelmaansa, nyt Elvikselle räätälöitävänä filminä. Päähenkilö muuttui nyrkkeilijästä laulajaksi ja newyorkilaisesta neworleansilaiseksi.

Alkuperäisromaanin laatineen Robbinsin Never Love a Stranger -romaanista valmistui vuonna 1958 Robert Stevensin ohjaama filmatisointi Älä luota muukalaiseen, jonka sivuosassa nähtiin uraansa aloitellut Steve McQueen. 1960-luvun puolella McQueen oli jo tähti, kun hän näytteli pääosan Robbinsin Nevada Smith -romaaniin pohjautuneessa filmissä, jonka Henry Hathaway ohjasi.

Robbinsin romaaneista syntyi monta muutakin elokuvaa. Edward Dmytryk ohjasi filmit Where Love Has Gone (1964) ja Häikäilemättömät (1964), myöhempi Bond-ohjaaja Lewis Gilbert teki lähes kolmituntisen Hurjat seikkailijat -filmin (1970) ja Daniel Petrie The Betsyn (1978), pääosissa Laurence Olivier ja Robert Duvall. 1980-luvulla Robbinsin romaanista tehtiin Ö-luokan filmi Tie huipulle (1983) ja uudella vuosituhannella B-luokan toimintafilmi Body Parts (2001). Robbins oli myös käsikirjoittajana muutamassa muussa filmissä.

King Creolen käsikirjoituksen laativat Elviksen Kiihkeitä rytmejä -elokuvan (1957) toinen käsikirjoittaja Herbert Baker ja näytelmäkirjailija Michael V. Gazzo, joka tuli myöhemmin tutuksi käheä-äänisenä gangsteriroolien näyttelijänä Kummisetä II:n (1974) kaltaisissa elokuvissa. Bakerin ura jatkui King Creolen jälkeen Norman Taurogin ohjaamalla Jerry Lewis -komedialla Jerry tunaroi laivastossa (1959), jota seuranneen useamman vuoden tauon aikana Baker kirjoitti elokuvien sijaan TV-sarjoja. 1960-luvun puolivälissä Baker palasi filmikäsikirjoittajaksi Dean Martinin tähdittämillä Matt Helm -agenttielokuvilla. Hänen viimeiseksi käsikirjoitukseksi jäi Richard Fleischerin ohjaama toinen uudelleenfilmatisointi Jazzlaulajasta, tähtenä nyt Neil Diamond.

Elokuvan ohjaajaksi Wallis palkkasi Michael Curtizin, todellisen legendan, joka tehnyt tähtiä ja tapattanut avustajia. Nooan arkin (1928) tulvakohtausta kuvatessaan Curtiz vähät välitti avustajien turvallisuudesta, jonka seurauksena kolme avustajaa hukkui, yhdeltä pahoin loukkaantuneelta oli amputoitava toinen jalka ja lisäksi useita avustajia loukkaantui lievemmin. Yksi kohtauksen avustajista oli nuori John Wayne, jolle ei kuitenkaan käynyt sen hullummin.

Elvis, ohjaaja Curtiz ja isää näyttelevä Dean Jagger kuvaustauolla. Paramount.

Itävalta-Unkarissa syntynyt ja sikäläisessä teatterissa ammattitaitoa hankkinut Curtiz oli ohjannut ensimmäiset elokuvansa kotimaassaan jo 1910-luvun alussa. Välissä Tanskassa Nordisk Filmin studiolla työskennellyt Curtiz oli 1920-luvun puolivälissä töissä Saksassa, kun Warner Bros. -studion johtaja Jack L. Warner kutsui hänet töihin Hollywoodiin. Curtiz oli ammattitaitoinen, vähintään yhtä nopea työssään kuin mitä hänen elokuviensa rytmi oli, ja painoi pitkää päivää vuosikymmenestä toiseen tehden useita elokuvia vuodessa. Kaikkiaan niitä kertyi lähes 150.

Curtizin uran tunnetuin vaihe on hänen yhteistyönsä Errol Flynnin ja Olivia de Havillandin kanssa. Hän teki kaksikosta tähtiä Kapteeni Bloodilla (1935) ja ohjasi sen jälkeen näitä vielä elokuvissa Ne 600 urhoollista (1936), Robin Hoodin seikkailut (1938), Kahteen rakastunut (1938), Lännen valloittajat (1939), Elizabeth ja Essex (1939) ja Santa Fen sankarit (1940). Lisäksi Curtiz teki erikseen sekä Flynnin että de Havillandin kanssa useita elokuvia.

Lajityypistä toiseen vaikeuksitta siirtyneen Curtizin muita suuria merkkiteoksia ovat Casablanca (1942), Yankee Doodle Dandy (1942), Mildred Pierce (1945) ja Isä ja me (1947). Uransa ainoan Oscarin hän voitti Casablancasta, mutta oli sen lisäksi kolmesti ehdolla.

1950-luvun alkupuolella Curtiz ohjasi mm. Gary Cooperia ja Lauren Bacallia Palavaa kultaa -länkkärissä (1950), Kirk Douglasia ja Bacallia musiikkidraamassa Musiikkia veressä (1950), Burt Lancasteria Jim Thorpesta kertoneessa Olympiasankarissa (1951) ja Danny Thomasia uudessa Jazzlaulajassa (1952). Curtiz ohjasi myös Mika Waltarin Sinuhe – egyptiläisen (1954) filmatisoinnin, Valkoisen joulun (1954) ja Enkelten keittiön (1955). Ennen Elvistä hän oli siis tehnyt yhteistyötä useiden laulajien kanssa, näkyvimmin juurikin Bing Crosbyn kanssa kahdessa viimeksi mainitussa hittifilmissä.

King Creoleen ryhtyessään Curtizin ura oli kuitenkin jo aloittanut laskusuhdanteensa, ja jatkoi sen jälkeen samalla radalla. Samana vuonna King Creolen kanssa Curtiz sai valmiiksi Alan Laddin ja Olivia de Havillandin tähdittämän Ylpeä kapinallinen -lännenfilmin, jota seurasi Laddin kanssa tehty Mies verkossa (1959) ja Robert Taylorin tähdittämä Rautainen sheriffi -länkkäri (1959). 1960-luvulla Curtiz ehti tehdä enää neljä elokuvaa, niistäkin viimeisen vain osittain, kun hän kuoli syöpään huhtikuussa 1962. Curtizin osalta 1960-luvun saldoksi jäivät Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailujen filmatisointi (1960), Sophia Lorenin tähdittämä Skandaaliprinsessa (1961), epäonnistunut uskonnollinen epookki Fransiskus Assisialainen (1961) ja John Wayne -länkkäri Comancherot (1961), jonka Wayne itse ohjasi loppuun Curtizin ollessa jo kuolemansairas.

King Creolessa Elvis näyttelee köyhän perheen huonosti koulussa menestyvää poikaa, joka lähtee hankkimaan lisätienestiä erään roiston (Walter Matthau) omistamasta baarista. Jokapaikanhöylä sattuu omaamaan laulunlahjoja ja päätyykin esiintymään ravintolassa, samalla kun hänellä on vispilänkauppaa roiston naisystävän (Carolyn Jones) kanssa. Tarjolla olisi myös kiltti tyttö (Dolores Hart).

Hart oli Elvikselle tuttu jo Kiihkeitä rytmejä -elokuvan naispääosasta. Sittemmin hänet oli nähty George Cukorin elokuvasa Tuuli on raju (1957) ja Montgomery Cliftin kanssa Yksinäisissä naisissa (1958). Samana vuonna, kun Hart nähtiin valkokankaalla Cliftin ja Elviksen kanssa, hän teki läpimurtonsa Broadwaylla Samuel Taylorin näytelmässä The Pleasure of His Company, jota esitettiin reilun vuoden aikana 474 kertaa. Hart sai roolistaan Tony-ehdokkuuden, mutta näytelmän elokuvaversiossa hänet korvattiin Debbie Reynoldsilla.

Raskaan teatterikiinnityksen jälkeen Hart lähti ystävänsä suosituksesta lataamaan akkuja luostariin, minne hän teki visiittejä vielä myöhemminkin. Joseph Pevneyn Kerskurit-lännenfilmin (1960) ja Henry Levinin Missä pojat, siellä tytöt -komedian (1960) jälkeen Hart näytteli nunnaksi ryhtyvää nuorta naista Curtizin ohjaamassa Fransiskus Assisialaisessa (1961). Hart ehti tehdä vielä pari elokuvaa sen jälkeen, mm. Elvistä Kapinallisen laulussa (1961) ohjanneen Philip Dunnen holokausti-elokuvan Poliisitarkastajan (1962), ennen kuin hän vuonna 1963 purki kihlauksensa ja lähti takaisin luostariin, missä hän vielä tänäkin päivänä elää. Hartista tehty God is the Bigger Elvis -lyhytdokumentti (2012) sai Oscar-ehdokkuuden.

Carolyn Jones oli debytoinut teatterilavalla 1940-luvulla ja televisiossa vuonna 1951, ennen kuin hän vuonna 1952 teki sopimuksen Paramount-studion kanssa ja debytoi valkokankaalla vielä saman vuoden aikana  William Dieterlen Rikoksen verkossa -elokuvassa. Sen jälkeen hänet nähtiin pienissä rooleissa muutamissa Bob Hopen komedioissa sekä sivuosassa André De Tothin Vahakabinetissa (1953), Henry Kosterin ohjaamassa ja Marlon Brandon tähdittämässä Desiréessä (1954), Billy Wilderin ohjaamassa Marilyn Monroe -elokuvassa Kesäleski (1955), Don Siegelin scifi-kauhuklassikossa Ruumiinryöstäjät tulevat (1956) ja Alfred Hitchcockin elokuvassa Mies, joka tiesi liikaa (1956). King Creolessa Jones sai yhden elokuvauransa suurimmista rooleista, mutta laulajan rinnalla näytteleminen ei ollut hänelle uutta. Frank Sinatran kanssa hänet nähtiin Poikamiesansassa (1955) ja Frank Capran ohjaamassa Läpiä päässä -komediassa (1959), Gene Kellyn ja Natalie Woodin kanssa Marjoriessa (1958) sekä Dean Martinin kanssa Joseph Anthonyn elokuvassa Uudet tähdet syttyvät (1959).

Sittemmin Jones nähtiin vielä mm. John Sturgesin lännenfilmissä Viimeinen juna Gun Hillistä (1959), Vincent Shermanin Jääpalatsissa (1960) sekä John Fordin, Henry Hathawayn ja George Marshallin suurelokuvassa Näin valloitettiin Villi Länsi (1962). Vuosina 1964–1966 Jones näytteli 64-osaisessa Addams Family -televisiosarjassa, jota seurasi lukuisat muut TV-roolit. Pitkän tauon jälkeen hän teki yhden elokuvan mittaisen paluun filmityön pariin Tobe Hooperin Eaten Alive -kauhufilmissä (1977).

Dolores Hart ja Elvis toistamiseen yhdessä. Paramount.

Walter Matthau puolestaan ei juuri esittelyitä kaipaa. Burt Lancasterin uran ainoassa ohjaustyössä, Mies Kentuckysta -lännenfilmissä (1955) valkokangasdebyyttinsä tehnyt etevä draama- ja briljantti komedianäyttelijä nähtiin lukuisissa klassikkofilmeissä, mutta kenties parhaiten hänet muistetaan yhteistyöstään Jack Lemmonin kanssa. Kaksikko näytteli päärooleja Billy Wilderin elokuvissa Onnenonkijat (1966), Etusivu uusiks' (1974) ja Varsinaiset kumppanukset (1981), kahdessa Parittomat kaverukset -komediassa (1968, 1998), kahdessa Äksyt vanhat herrat -komediassa (1993, 1995) ja komediassa Merta päin (1996) sekä sivurooleja muutamissa muissa filmeissä. Matthau voitti sivunäyttelijän Oscarin Onnenonkijoista ja oli lisäksi kahdesti ehdolla parhaasta miespääosasta.

Siinä missä Rock'n Roll -suosikin Judy Tyler kuoli auto-onnettomuudessa ennen ensi-iltaa, King Creolessa sivuosaa näytellyt Vic Morrow kuoli Twilight Zone -televisiosarjan elokuvaversion kuvauksissa sattuneessa onnettomuudessa vuonna 1982. Hän ja kaksi avustajana toiminutta vietnamilaista pikkutyttöä kuolivat, kun kuvauksissa käytetty helikopteri putosi heidän päälleen repäissen Morrow'n pään irti. Morrow'n tytär Jennifer Jason Leigh on myös näyttelijä.

King Creolen kuvausten suunniteltiin aloitettavan tammikuun 20. päivänä 1958, mutta tasan kuukautta aikaisemmin Elvis sai kutsun suorittamaan asevelvollisuuttaan. Paramount-studion myötävaikutuksella Elvikselle myönnettiin 60 päivän lykkäys asepalveluksen aloittamiseen, jonka ansiosta hän saattoi filmata King Creolen alkuperäisten suunnitelmien mukaan.

Pääosin Paramountin studioilla ja joidenkin ulkokuvien osalta aidoilla tapahtumapaikoilla New Orleansissa kuvatun elokuvan filmaukset aloitettiin sovitusti 20. tammikuuta ja saatiin päätökseen 12. maaliskuuta. Curtiz, joka oli kielenkäytöllään ja suorapuheisuudellaan saanut monta vihamiestä uransa aikana, tykästyi Elvikseen, jota hän piti ”mukavana poikana” ja lupaavana lahjakkuutena, josta tulisi ”loistava näyttelijä”.

King Creole lähti teatterilevitykseen 2. heinäkuuta 1958, jolloin Elvis oli jo armeijan palveluksessa. Elviksen aiempia elokuvia vakavammasta aiheesta huolimatta yleisömenestys oli hyvä; se oli ensi-iltaviikkonsa viidenneksi katsotuin elokuva. Pohjois-Amerikan levityksestä elokuvalle kertyi 2,64 miljoonan dollarin vuokratuotot (nykyrahassa 22 miljoonaa).

Suomessa Elviksen uusin filmi nähtiin ensi-illassa Helsingin Tuulensuussa 5. joulukuuta 1958. Täkäläinen levittäjä antoi elokuvalle helpomman nimen, Kitara kainalossa.