Valentin Vaala omin sanoin

Seuraavassa on sitaatteja Valentin Vaalan (1909–1976) 1940–1960-luvulla antamista lehtihaastatteluista. Lähteet on ilmoitettu tekstin lopussa niiltä osin kuin ne ovat tiedossa.

Elokuvainnostuksen alku ja esikuvat

Vaala oli syntyjään helsinkiläinen, Venäjältä lähteneen yrittäjä- ja kauppiasperheen nuorta polvea.

– Kaikki alkoi teatterista. Jo pikkupoikana minulla oli kotona nukketeatteri, jonka kanssa leikin, ja kouluun päästyäni näyttelin koulun illoissa. Kun tulin vanhemmaksi, pääsin vihdoin varsinaiseen teatteriin avustajaksi.

– Olin vasta yhdeksänvuotias, kun ensimmäistä kertaa pääsin katsomaan elävää teatteria. Siihen aikaan yleensä pidettiin sopimattomana, että lasten sallittaisiin tulla mukaan seuraamaan ajanhenkisiä intohimoisia näytelmiä, mutta sitkeällä ylipuhumisella taivutin perheemme palvelijattaren viemään minut seurassaan ja vanhemmiltani salaa. Kappale oli Kansallisteatterin esittämä Mustalaisruhtinatar ja se teki minuun suuren vaikutuksen.

– Ihailen suuresti esimerkiksi Ernst Lubitschia, klassisen elokuvakomedian mestaria. Hänen töissään on eleganssia, älyä. Yleensäkin Hollywoodin kulta-ajan raffinoidut [jalostetut] komediat miellyttävät minua, kevyen, hauskan, tyylikkään pinnan alla oleva kritiikki, ajatukset.

– Teknillisesti amerikkalaiset ovat aina olleet parhaita ja ovat sitä edelleenkin. Heitä minä kunnioitin kovasti, siis pelkästään teknillisessä mielessä. Jos tässä on mainittava nimiä, niin Ernst Lubitschia minä kunnioitin suuresti, ehkä matkinkin. Ennen kaikkeahan hän ohjasi komedioita, mutta teki myös muutamia vakavia elokuvia.

Ensimmäisistä omista elokuvista

Vaala ohjasi ensimmäiset elokuvansa, Mustat silmät ja Mustalaishurmaaja, vuonna 1929. Apuna oli myöhemmin Teuvo Tulio -nimen ottanut Theodor Tugai.

– Minä lähdin kesälomalle ensimmäisestä työpaikastani Uuden Suomen klisheelaitoksesta – koulun olin jättänyt vähän kesken – kesän alussa 1927. Olin silloin 17-vuotias. Sille tielle jäin. Ruvettiin yhdessä Theodor Tugain kanssa tekemään elokuvaa ja siihen minä sorruin, elämäniäkseni. 

– Erinäisiä vuosia myöhemmin minä tapasin klisheelaitoksen päällikköni. Hän kyseli, vieläkö aioin kauan pitää kesälomaa. Ja siitähän se on jatkunut. En tullut koskaan sanoneeksi itseäni irti eikä minulle liioin tullut tietoa potkuista.

– Oikeastaan minä olen kesälomalla. Olen ollut yhteen menoon jo jokseenkin neljäkymmentä vuotta.

– Tugain kanssa me sepitettiin jonkinlaista kertomus ja alettiin kuvata jo kesällä 1927 Vantaalla, mutta rahat loppuivat kesken. Menin välillä työhön ja vasta seuraavana me saimme valmiiksi tuon ensimmäisen, Mustat silmät. 

Vaala ja näyttelijä Tuulikki Paananen Miehekkeen (1936) kuvauksissa. Suomi-Filmi.

Elokuvasta itsestään

– Elokuva on ajanvietettä, harvoin taidetta. [Vaala oli samaa mieltä myös teatterista]

– Olen aina halunnut tehdä hyvää ajanvietettä, elokuvaa, jonka parissa ehkä voi tulla hyvälle mielelle tai ainakin siirtyä pois arkisista asioista.

– Onko sellaisesta elokuvasta tai näytelmästä mitään vastaavaa hyötyä, jos se pelkästään ikävystyttää ja kulkee nimellä taidetta – tai jos ei sitä lainkaan käsitäkään, että sitä täytyy niin pohtia ja se on niin vaikeatajuista.

– Minä olin kovasti alussa ääntä vastaan. Minä kuvittelin, että ei siitä mitään tule. Hankalaahan se sitten äänen kanssa alussa olikin. Se oli koko ajan epäsynkronissa ja kesti monta vuotta, ennen kuin äänitystä opittiin hallitsemaan. Siihen aikaanhan ei juuri käytetty muuta kuin 100-prosenttista ääntä ja tämän takia olikin kauhean hankalaa kuvata mm. ulkona.

– Ääneen siirtyminen oli vaikeata. Olin hyvin pessimistinen, en uskonut lainkaan ääneen.  Nyt on osoittautunut, että äänen käytön kehitys on melkein suurempi kuin kuvan. Nykyinen tekniikka tekee mahdolliseksi äänen käytön täysin itsenäisenä: tehosteet, tausta, musiikki... Vaikka musiikkiin en ole koskaan oikein tyytyväinen. Se joudutaan tekemään niin nopeasti eikä siihen kiireessä ehditä paneutua tarpeeksi.

– Elokuvamusiikkia käytetään tunnelman korostamiseksi ja se saattaa olla hyvin tehokasta, jos musiikki on taiteellisesti onnistunut. Täydellistä hiljaisuutta on vältetty, koska onnistunut musiikki auttaa yleisöä eläytymään paremmin kuvien esittämään tunnelmaan.

– Äänen käyttöä vaikeuttaa myös se, että yleisö ei vielä ole oppinut vastaanottamaan äänellistä ilmaisua yhtä hyvin kuvaa. Olemme hyvin visuaalisesti suuntautuneita.

– Värin suhteen olin myös hyvin epäluuloinen. Nykyisin teen melkein pelkästään värikuvia. Väri antaa paljon enemmän mahdollisuuksia, lisää tunnelmaa. Haluaisin nähdä esimerkiksi Ihmiset suviyössä väreissä, miten paljon vaikuttavampi se olisikaan.

– Vähitellen kiinnostus kuitenkin nousi [värifilmiä kohtaan], enkä nykyään voisi kuvitellakaan tekeväni mustavalkoista filmiä. Se on minusta kuivaa katsottavaa.

– Kyllä [yleisö] pitäisi valloittaa takaisin. Siinä ei auta pelkän tekniikan uudistuminen, stereoäänet, kuvan suurentaminen, vaan pitää tehdä niin hyviä elokuvia, että ihmiset kiinnostuvat. Minusta on sääli, että elokuva on menettänyt sen sadunomaisen viehätyksen, mikä sillä oli. Pienille ryhmille tarkoitetut informaatiota välittävät elokuvat ovat kyllä tarpeellisia, mutta pitäisi edelleen olla myös elokuvia, jotka jokainen ymmärtää, jossa viihtyy. Yleisö on minulle hyvin tärkeätä.

– Dokumenttielokuvat ovat sitten asia erikseen. Ne ovat informaatiota tästä ajasta tulevaisuutta varten. Esimerkiksi elokuva jostain Saimaan kanavan rakentamisesta on historian kannalta arvokas tulevaisuudessa. Tämän ajan tapahtumista on pian hyvin vähän materiaalia käytettävissä, kun uutiskatsauksia ei enää tehdä. Tällaista tapahtumien taltioimista pitäisi valtion mielestäni aktiivisesti tukea.

– Henkilökohtaisesti en kuitenkaan välitä laajakankaasta, joka mielestäni ei ole onnistunut ratkaisu. Se rajoittaa filmin taiteellisen puolen esilletuomista ja estää jossakin määrin näyttelijän työn suoran välittämisen yleisölle. Filmin intiimin puolen esilletuominen on miltei mahdotonta. Laajakangas tekee mm. lähikuvan käytön sangen vaikeaksi, enkä ainakaan minä ole nähnyt missään laajakangaselokuvassa todella hyvää, puhuvaa lähikuvaa. Maisemia ja joukkokohtauksia kuvattaessa laajakangas sen sijaan on erinomainen ratkaisu ja soveltuu sellaisenaan eräisiin dokumentäärifilmeihin.

Vaala Ihmiset suviyössä -elokuvan kuvauksissa. Suomi-Filmi.

Omista elokuvista

– Kaikki ne ovat olleet yhtä rakkaita, kun niitä on tehty. Rakkaus tahtoo kuitenkin jokaisen kohdalla loppua vähän ennen ensi-iltaa.

– [Kaikki rakastavat] oli hyvin kehno komedia. Sitä tehtiin kauan ja hartaasti. Ja loppujen lopuksi siitä tuli pannukakku. Siinä sattui kaikenlaisia kommelluksia. Käsikirjoitusta ruvettiin tekemään vasta kesällä parhaaseen kuvausaikaan. Kun se saatiin vihdoin valmiiksi, oli syksy jo tullut. Kesäkuvat jouduttiin ottamaan lokakuussa ja uintikohtaukset marraskuun vesissä.

– Jumalan myrsky ei ole filmejä, joista minä erikoisesti pidän. Siinä oli niin vaikeita kohtauksia, että niitä ei kunnolla pystytty toteuttamaan, mm. itse myrskyn tekeminen, joka oli ylivoimainen tehtävä. Tositarkoituksella puolestaan oli minusta hyvä elokuva. Siihen olen aika tyytyväinen näin jälkeenkin päin. Muista [sota-ajan filmeistä] nyt ei kannata puhua.

– Vähän hidashan [Linnaisten vihreä kamari] on, mutta komeat lavastukset auttavat paljon. Se oli hieman ikävä tehdä, kun oli sota-aika. Mm. kesken kuvausta tuli pommitus ja kaikki lavastukset hajosivat. Jouduimme lähtemään studiosta kauheata vauhtia.

– [Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä] on kyllä niitä parhaita elokuvia, mitä olen tehnyt.

– Tietysti olisin halunnut tehdä muitakin Sillanpää-filmatisointeja, mutta vaikka Ihmiset suviyössä olikin arvostelumenestys, se ei menestynyt kaupallisesti. Firma [Suomi-Filmi Oy] ei sen jälkeen ollut kovin kiinnostunut näistä aihesta.

– Ainahan elokuva-ohjaajan kannalta se viimeisin työ tuntuu mielenkiintoisimmalta.

– Minä pidän niistä molemmista [Gabriel, tule takaisin ja Omena putoaa], vaikka ne ovatkin melko erilaisia. Teimme [Mika] Waltarin kanssa niihin käsikirjoitukset. Omena putoaa -näytelmän Waltari kirjoitti kokonaan uudestaan, elokuvahan ei ole samanlainen kuin alkuperäinen näytelmä.

– Mieluummin kaikki [filmini haluaisin tehdä uudelleen]. Vakavasti puhuen: jonkun toisen ohjaajan tekemä vanha työ olisi hauska joskus toteuttaa uudelleen. Ei omia siitä syystä, että väkisinkin tulee aina jossakin määriksi toistaneeksi itseään.

Ennen tuota toteamusta Vaala oli jo ohjannut uudelleenfilmatisoinnin Risto Orkon Siltalan pehtoorista (1934) vuonna 1953 ja lisäksi omista Niskavuoren naiset- ja Mieheke-elokuvistaan (Niskavuoren naiset 1938 ja 1958, Mieheke 1936 ja Minä ja mieheni morsian 1955). Lisäksi hän oli ohjannut kolmannen elokuvasovituksen Nummisuutareista.

– Kyllä minä melkein kallistuisin komedioihin [suosikkilajityyppiä kysyttäessä]. Ne ovat mielestäni mielenkiintoisimmat tehdä. Elokuvassa pitää olla vauhtia, eikä katsojaa saa kiusata hitaudella. Komedioissa oli vauhti eräs tärkeä osa. Tietysti ne olivat tuollaisia puhtaita ajanviete-elokuvia, mutta siitä huolimatta niiden tekemisestä pidin eniten. Toisaalta ihmisten viihdyttäminen oli eräs tärkeä elokuvan tehtävä, eikä siitä nykyäänkään ole mihinkään muuttunut.

– Silloin, kun minä 18-vuotiaana aloitin ensimmäistä elokuvaani, minusta tuntui, että minä tiesin kaiken elokuvasta; koko maailmasta ei varmastikaan löytynyt sen viisaampaa ihmistä kuin minä. Mutta nyt, 44 filmin jälkeen, minun täytyy sanoa, että hyvän elokuvan tekeminen on vaikeata.

Vaala ohjaa Kaija Raholaa ja Lea Joutsenoa Morsian yllättää -elokuvan kuvauksissa. Suomi-Filmi.

Ohjaamisesta

– Se on maailman mielenkiintoisinta silloin, kun on riittävän hyviä apulaisia. Jos joutuu tekemään koko työn yksin, se saattaa silloin tuntua liian rasittavalta. Yleensä joudun tekemään liian paljon yksin.

– Suunnilleen samat sanat sain jälleen alkaessani [Totuus on armoton -elokuvan, viimeisensä, filmauksen] kuulla nyt kuin yli 20 vuotta sitten: Kyllä te olette hyvin lapsellinen, ohjaaja Vaala. Nyt vain hyvin eri syistä ja erilaiselta taholta.  Silloin aikanaan sanoi minulle niin Elli Tompuri. Hän piti lapsellisuutenani sitä, että tahdoin hänellä olevan kahden viikon kuluttua puvut valmiina filmausta varten... Nyt samat sanat sanoi muuan nuori apulainen, joka on ollut nuorempien miesten töissä ja piti valaistusten tarkasteluani joutavan tärkeänä lapsellisuutena... 

Kritiikistä

– No ei [vaikuttanut työskentelyyni]. Onhan se ikävä, kun haukutaan, mutta ei se myöhempiin elokuviin vaikuta.

Vaala näyttelijänä ohjaamassa Kun isä tahtoo... -elokuvassa yhdessä Hulda Keskisen ja Regina Linnanheimon kanssa. 

Näyttelijöistä

Vaala näytteli itsekin kahdessa filmissään, Mustalaishurmaajassa (1929) ja äänielokuvassa Kun isä tahtoo... (1935).

– Minä sain aivan tarpeekseni siitä yhdestä kerrasta [Kun isä tahtoo... -elokuvan kohdalla]. En voinut ylipäätänsäkään katsella itseäni valkokankaalla. Se oli hirveätä. Jopa seitsemän kertaa kuvasin yhden pienen kohtauksen. Minun piti sanoa sana ”hurmaava” yhdessä lähikuvassa. Seitsemän kertaa se otettiin eri päivinä ja kun minä näin sitä aina välillä, voin aina pahoin. Näyttelijä ei siksi koskaan saisikaan nähdä valmiiksi kuvattuja jaksoja, sillä he alkavat muutella itseään. He eivät koskaan näe itseään samalla tavalla kuin muut heidät näkevät, vaan kuvittelevat muuta kuin mitä todellisuudessa ovat. Jos näyttelijälle näyttää jo kuvattua aineistoa, saattaa koko filmi mennä pilalle.

– Näyttelijä on hyvä silloin, kun hän mahdollisimman hyvin toteuttaa ohjaajan näkemyksen roolihahmosta. Tietysti jotakin sanaa voidaan muuttaa, ellei se istu näyttelijän suuhun, mutta ei näyttelijä voi paljonkaan muuttaa käsikirjoituksessa syntynyttä hahmoa. 

–  Suhteessa näyttelijöihin minä olen kyllä aika paljon muuttunut vuosien varrella. Alussa määräsin joka liikkeen, joka askeleen, joka ilmeen, minkä näyttelijä otti. Olin täysin väkivaltainen häntä kohtaan. Mutta sen jälkeen olen aika paljon muuttunut ja olenkin sitä mieltä, että kyllä näyttelijän täytyy itse tuntea mitä hän tekee, eikä olla pelkästään ohjaajan nukke.

– Muutamassa filmissä on ollut mahdollisuus harjoitella, ennen kuin kuvaus on alkanut, ja se onkin hyvä asia. Mutta kun käsikirjoitus usein valmistuu melkein samana päivänä kuin kuvaus alkaa, niin tällöin ei ole tilaisuutta etukäteisharjoitteluun. Itse kuvauspäivänä ei pitäisi harjoitella kovin paljon sillä kohtaus silloin vain kuluu. Harjoittelu pitää suorittaa kuukausia ennen kuvausten alkamista. Tällaiseen ei minulla ole ollut mahdollisuutta kuin pari kolme kertaa.

– Ennen kaikkea täytyy roolin sopia näyttelijälle. Se on tärkein vaatimus koko näyttelijäntyössä. Jos rooli ei istu, niin silloin ei näyttelijä onnistu koskaan. Oikeastaan filmissä ei pitäisi näytellä ollenkaan, vaan olla suhteellisen paljon sitä, mitä on.

– Käytän mielelläni ammattinäyttelijöitä, elleivät he ole teatterin pilaamia. Monella vanhemmalla näyttelijällä on varsinkin suullisessa ilmaisussa niin raskas teatterimaneeri, että siitä on vaikea päästä irti. Nuoret ovat paremmin omaksuneet elokuvan ilmaisukeinot. He ovat kasvaneet elokuvan ja TV:n vaikutuksen alaisena, tottuneet näihin välineisiin.

– [Yhteistyö näyttelijöiden kanssa] on ollut hyvin miellyttävää silloin, kun heillä on ollut aikaa kyseiseen filmiin. Valitettavasti ei asia kuitenkaan aina ole ollut näin.

Vaala tiedotuskomppanian filmiosastolla. Leikkauspöydän ääressä kollega Hannu Leminen. SA-Kuva.

Uudesta aallosta, uusista filmeistä ja koulutuksesta

– [Totuus on armoton -elokuvan aikaan] Sen minä tahtoisin sanoa kaikille uusille yrittäjille, ettei millään alalla, myöskään filmin teossa, pidä sysätä syrjään tai jättää huomioon ottamatta yhdellä iskulla kaikkea ennen, vuosien ja ehkä vuosikymmenten varrella opittua ja kokeiltua, kun itse ryhdytään jotakin uutta tekemään. Kaikki uusihan aina sentään luodaan ja rakentuu vanhojen kokemusten pohjalle. Sen me ainakin aikanamme tajusimme – emme muuten olisi uskaltaneet ryhtyä edes yrittämään. Mutta nyt tuntuu olevan vähän toisin – ainakin puheissa. Usein myös käytännössä – tuloksista päätellen: jätetään huomioon ottamatta jopa eräitä perussääntöjä mm. kuvauksessa ja kamerankäytön alkeellisimpia ”sääntöjäkin”.

– Ennen tehtiin filmejä paljon suuremmalla huolella kuin nyt [1960-luvulla] – senhän voi kuka tahansa elokuvan seuraaja omin silminkin todeta tuloksista, kun vertaa nykyisiä uutuuksia vaikkapa runsaan kymmenen vuoden takaisiin filmeihimme. Nykyisin säästetään filminteossa sekä aikaa että varoja, mikä tietysti on tarpeen. Mutta niin pitkälle kuin nyt on menty, ei sittenkään pitäisi mennä. Tulokset ovat nyt monesti paljon huonompia kuin välttämätöntä. Varmasti sittenkin ja aina olisi parempi tehdä elokuvaa hätiköimättä, suuremmalla huolella. Jopa rahallinenkin tulos saataisiin silloin loppujen lopuksi paremmaksi. Olen näet varma, ettei fuskaamalla filminteossa lopullisesti voiteta mitään.

– Nykyisin ehdin itse käydä aika vähän elokuvissa, enkä ole näistä uusimmista kovasti innostunutkaan. En ole haltioitunut mistään viime aikoina näkemästäni kotimaisesta elokuvasta. Niissä on usein hienoja jaksoja, mutta kokonaisuus ei ole hallittu. Joskus tuntuu, että ne loppuvat kolme kertaa, juoni hajoaa, ne ovat rikkinäisiä. Sitä paitsi ne tehdään vain nuorisolle. Mielestäni [Edvin] Laineen Pohjantähti [Täällä Pohjantähden alla, 1968] ansaitsi menestyksensä, se on pitkästä aikaa koko kansan elokuva.

– Aika ennen sotia oli hyvä. Silloin ihmiset kävivät paljon elokuvissa ja niitä myös tehtiin kaikille ihmisille, ei vain nuorisolle niin kuin nykyisin.

– Uskoisin, että meillä on nyt aika hyvä koulutus alalle, Ateneumin Kamerataiteen osasto. Käytäntö kuitenkin ratkaisee. Minusta hyvä tie alalle on ohjaajan assistenttina toimiminen. Minulla itselläni on ollut hyviä assistentteja – mm. Matti Kassila – jotka ovat myöhemmin menestyneet. Nuoret assistentit ovat tarpeellisia myös ohjaajalle. Syntyy hedelmällistä vuorovaikutusta, yhteistyötä sukupolvien välille.

– Totta kai koulutus on tarpeellinen ja hyvä, mutta ei minusta pelkällä koulutuksella tule filmiohjaajaksi – tietysti kuvaajaksi voi tulla, kuvaaja nyt on enemmän tai vähemmän teknillistä laatua – mutta ei ohjaaja synny koulussa. [Se vaatii] kokemusta ennen kaikkea.

Käsikirjoittamisesta

– Olen pyrkinyt valitsemaan käsikirjoitukset niin, että suuri yleisö pitäisi elokuvasta. Kyllä ihmiset mielellään katsovat hauskaa ja piristävää komediaa. Nykyisin en vain tahdo löytyä niiden kirjoittajia, vai miten? Hyvä komedia ei ole pinnallinen eikä tyhjä.

– Osallistun aina alusta asti käsikirjoituksen tekemiseen. Ammattitaitoinen ohjaaja vie kaikki ratkaisut jo käsikirjoitusvaiheessa niin pitkälle kuin mahdollista. En usko leikkauspöytäelokuviin – ja puhun nyt näytelmäelokuvasta. Käsikirjoituksen tulee olla selvä pohja, josta ei turhaan saisi sanaakaan muuttaa. Kuvat, leikkaukset, repliikit – kaikki on harkittava etukäteen.

– Tämä edellyttää ohjaajalta ammattitaitoa ja tekniikan tuntemusta. Kokonaisuuden hallinta on tässä työssä vaikeinta, tekniikan ja taiteellisen puolen yhteen sovittaminen, rytmi.

– Suositun näytelmän tai romaanin käyttäminen antaa määrättyä varmuutta. Yleisö tuntee teoksen, pitää siitä.

– Kyllä kai toisenkin tekemästä käsikirjoituksesta voisi elokuvan tehdä, mutta meillä Suomessa ei ole kyllin päteviä käsikirjoittajia. Ulkomaillahan käsikirjoittajat ovat ammatti-ihmisiä ja määräävät melkein joka sekunnin. Hyvin tehdyssä käsikirjoituksessa tämä onkin välttämätöntä.

– Aiheet tulivat kyllä useimmiten tuottajalta, mutta niiden pohjalta sain sitten itse tehdä käsikirjoitukset. Kaikki minun komediani, jotka teimme yhdessä Kersti Bergrothin kanssa, ovat sen sijaan minun omia ideoitani, siis Dynamiittityttö, Vuokrasulhanen, jne.

– Tämä on tietenkin myös rajoittavaa. Yleisöllä on runsaasti ennakko-odotuksia. Itse pyrin välttämään näytelmän näkemistä teatterissa, jos aion tehdä siitä elokuvan. Vaikutteita ei voisi välttää. Valitsen mielelläni myös toiset näyttelijät  kuin teatterissa, pyrin uuteen näkökulmaan. Mutta ei näytelmää voi rajattomasti muuttaa, aiheelle tulee olla uskollinen.

– Romaanin pohjalta on sikäli vaikea tehdä elokuvaa, koska pitäisi sitten saada suunnilleen samanlainen vaikutelma kuin romaanista. Helpompi on tehdä vapaista aiheista. Toisaalta hyvästä romaanista on mahdollista saada hyvä käsikirjoitus, mikä puolestaan on sen etu.

Leikkauksesta

Vaala itse leikkasi joko yksin tai yhdessä toisen leikkaajan kanssa kaikki elokuvansa.

– Ihan sekuntikellolla joka kohtauksen. Mutta niinpä sitten ei elokuvassa valmiina ole kuin ehkä kolme minuuttia liikaa ja leikkaus käy paljon helpommin.

Lyhytelokuvista

Vuodet 1963–1965 voimassa ollut näyttelijälakko esti Vaalaa jatkamasta pitkien näytelmäelokuvien ohjaajana Mauri Sariola -filmatisoinnin Totuus on armoton (1963) jälkeen. Suunnitteilla oli Mika Waltarin Kultakutrin (1946) ja Ihmeellisen Joosefin (1938) filmatisoinnit, joista jälkimmäisen filmatisointioikeudet Suomi-Filmi oli jo hankkinut. Niitä ei koskaan toteutettu, eikä Vaala ohjannut enää yhtäkään pitkää elokuvaa. Vuonna 1974, 65-vuotiaana, hänet siirrettiin eläkkeelle Suomi-Filmistä, jonka palveluksessa hän ehti olla lähes 40 vuotta.

– Ikävä kyllä joudun nykyisin enimmäkseen tekemään paljon tilauselokuvia muiden aiheista [pitkien näytelmäelokuvien sijaan]. Niissä joutuu tekemään liikaa kompromisseja. Jos olisi mahdollisuus, kiinnostaisi minua vapaan lyhytelokuvan tekeminen. Lyhytelokuvan tekniikka on niin toinen kuin pitkän, sen pitää olla tiiviimpi, keskitetympi. Pitkä... olen kyllä vähän kyllästynyt. Mutta jos löytyisi oikein hyvä käsikirjoitus...

– Lyhytelokuva vaatii aina ihan toista tekniikkaa kuin pitkä filmi. Alussa tietysti oli hieman vaikeata saada asia mahtumaan 15 minuuttiin, mutta pian siihen tottui. Kyllä minä mielelläni teen dokumenttifilmejä. Nehän ovat kyllä tilaustöitä, jossa tilaajalta tulee aihe, ja sitten tilaaja myös valvoo filmin valmistusta. Ikävä kyllä tiettyjä rajoituksia tällä tavalla asetetaan.

Kotimaisen elokuvan helmasynti

– Luullaan yleisöä tyhmemmäksi kuin se on.

Vaala kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen 21. marraskuuta 1976. Edellisenä päivänä Yle oli esittänyt hänen haastattelunsa Matti Kassilan tekemässä ohjelmasarjassa.

Vaalan elokuvat DVD:llä

 
Lähteet:

Paula Talaskivi: Valentin Vaala: ”Uuden aallon mies” 30 vuoden takaa. Elokuva-Aitta 16/1962.
Pertti Klemola: Suomalaisen elokuvan kultaiset vuodet. Anna 8/1965
Valentin Vaala. Mahdollisesti Elokuva-Aitta 1956.
Kuva 4/1951
Sellaista oli ennen. Uutisaitta 12/1959
Markku Tuuli: Valentin Vaala, suomalaisen elokuvan veteraani. Katso 48/1968
Elokuva-Aitta 2/1948
Anssi Mänttäri: Valentin Vaalan radiohaastattelu 1969. Yle.