Aleksi Mäkelä – 20 vuotta, 11 elokuvaa, 2 miljoonaa katsojaa

– Katsoin faijan kanssa noin kolmevuotiaana mummolassa Ruslan ja Ljudmila -nimisen venäläisen elokuvan televisiosta. Seuraavana iltana, nähtyäni yön painajaisia kyseisestä elokuvasta, soitin Yleisradioon ja pyysin, voitteko lähettää sen noitaelokuvan uudelleen, muistelee Aleksi Mäkelä ensimmäisiä elokuvakokemuksiaan joulukuun lopulta vuodelta 1974.

– Faija vei mua stadin leffateattereihin katsomaan elokuvia Chaplinista Tarzaniin. Olin myös faijan kanssa lähes viikoittain sen mukana Ylen studioilla katsomassa, kun tv-teatteria tehtiin. Tottahan toki halusin alalle isona, mutta en ymmärtänyt muuta ammattia elokuvan parissa kuin näyttelijän.

Näyttelijää Aleksi Mäkelästä ei tullut, vaikka hän onkin tehnyt pieniä rooleja valkokankaalla Vääpeli Körmyn, Kummeli Kultakuumeen ja Pahan maan kaltaisissa elokuvissa. Pekka Parikan Pohjanmaasta, muutamista Aki Kaurismäen filmeistä, monista televisiorooleistaan ja ennen kaikkea Häjyistä muistettavan Vesa Mäkelän pojasta tuli kaikkein suurimman yleisön elokuvillaan kotimaasta saanut suomalainen nykyohjaaja. Mäkelän ohjaamat kymmenen elokuvaa ovat houkutelleet teattereihin kaikkiaan yli 2,2 miljoonaa katsojaa. Viimeisen 42 vuoden aikana Mäkelää enemmän yleisöä elokuvillaan on suomalaisista ohjaajista saanut vain Ere Kokkonen, jonka vuosina 1970–2004 valmistuneita elokuvia käytiin katsomassa lähemmäs yhdeksän miljoonaa kertaa.

Kuten monista Aleksi Mäkelän elokuvista voi päätellä, on hän ollut jo lapsuudesta saakka ystäviä Samuli Edelmannin, Santeri Kinnusen, Niko Saarelan ja Kalle Chydeniuksen kanssa, joista Edelmannista on tullut Mäkelän elokuvien kestotähti. Samalla porukalla he tekivät ensimmäisiä elokuvaharjoituksiaan 1980-luvulla. – Kinnusen Heikki osti meille videokameran muistaakseni 1983 ja sen jälkeen tehtiinkin sitten omat mafialeffat. Menin lukioon 1985 ja sieltä löytyi sitten koulun puolesta kamerakalustoa, valoja ja alkukantainen editointiyksikkö. Kouluaika menikin sitten editointiluokassa, ja lopetin lukion toisen luokan jouluna. Taisi olla yhteispäätös rehtorin kanssa. Lukioaikaan tuli mukaan myös kaikennäköiset taide-elokuvat, taidelukiossa kun oltiin.

Taidelukiosta huolimatta – tai ehkä siitä johtuen – Mäkelä ei kuitenkaan koskaan hankkinut elokuva-alan koulutusta, jonka merkityksestä tekijöiden taiteen osalta voidaan olla montaa eri mieltä, mutta työnsaantimahdollisuuksien suhteen sillä tuntuu olevan suuri merkitys. Kuten monet filmimiehet ennen häntä, Mäkeläkin hankki koulutuksensa käytännön tekemisestä. Lukio-opiskelut jätettyään hän vietti vuoden verran videovuokraamon työntekijänä, jossa videonauhat kuluivat myös työntekijän omassa nauhurissa, ei pelkästään asiakkaiden. – Siellä tuli katseltua koko tarjonta ympärivuorokautiseen malliin. Samoihin aikoihin tein omakustanteena VHS-pohjalta käsikirjoituksen ensimmäiseen ja toistaiseksi ainoaan rakkauselokuvaani Uimataidottomaan, Mäkelä kertoo sähköpostitse tehdyssä haastattelussa.

Ohjauksesta, käsikirjoituksesta, kuvauksesta, tuotannosta ja Aku Louhimiehen kanssa elokuvan leikkauksesta vastannut Mäkelä muistelee kuvanneensa Uimataidottoman kesällä 1988. – Se oli tunnin pituinen pläjäys ja vuokrasin Elokuvasäätiön auditorion ensi-illanviettoon. Paikalle saapui myös silloinen säätiön tuotantopäällikkö Pekka Lehto, joka pyysi mua seuraavana maanantaina käymään palaverissa. Pekka hankkikin meille 60 000 markan rahoituksen säätiöltä, jotta saataisiin elokuva leikattua uudelleen, miksattua ja siten mahdollisesti myytyä televisiolle. Tässä vaiheessa joukkoon liittyi Mäkelän tuleva työnantaja, joka viimeistään varmisti sen, että elämäntyönsä hän tulee tekemään elokuvan parissa. – Mukaan tuli National-Filmin toimitusjohtaja Marko Röhr ja [leikkaaja] Jari Innanen, jonka kanssa leffa työstettiin uuteen uskoon. Kauppoja ei tullut, mutta jäin sitten National-Filmiin "työharjoitteluun" pariksi vuodeksi.

National-Filmi oli ohjaaja Mikko Niskasen perustama tuotantoyhtiö, jonka nimissä hän teki muun muassa viimeisiksi elokuvikseensa jääneet Kalle Päätalo -filmatisoinnit Elämän vonkamies ja Nuoruuteni savotat. Jälkimmäistä tehtäessä yhtiön omistajana oli jo Finnkino, joka palkkasi firman toimitusjohtajaksi alle kolmekymppisen Marko Röhrin. Röhr tuottikin sitten yhtiön leivissä Niskasen filmin lisäksi mm. Pekka Parikan Pohjanmaan ja yli 600 000 katsojaa saaneen Talvisodan. – Niskanen oli jo myynyt yhtiön, kun minä siellä aloitin. Tapasin kyllä Niskasen parikin kertaa, mutta siitä enemmän muistelmissa.

National-Filmillä Mäkelän tehtäviin lukeutuivat esimerkiksi kamera- ja leikkausassistenttina toimiminen Ere Kokkosen Vääpeli Körmy ja marsalkan sauvan kaltaisissa elokuvissa. Siinä missä monet vanhemman polven elokuvantekijät hankkivat tietotaitoa ohjaamisen saloista leikkaamalla ja ohjaamalla lyhytelokuvia Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden kaltaisten yhtiöitten lyhytkuvaosastolla, Mäkelä työsti pitkien elokuvien materiaalia National-Filmin leivissä. – Ainakin mun kohdalla oli ensiarvoisen tärkeää oppia ymmärtämään leikkausta, ja siinä sainkin täydellistä oppia juuri Innasen Jarilta. Jari leikkasikin myöhemmin sekä Romanovin kivet että Esan ja Vesan.

Ennen Romanovin kiviä Mäkelä ehti ohjata parikin televisioelokuvaa National-Filmin leivissä. 1249 km valmistui vuonna 1989 ja Olinkin jo lähdössä vuotta myöhemmin, Mäkelän vastatessa ohjaamisesta, käsikirjoittamisesta ja osittain myös leikkaamisesta. –  Ne tehtiin yhteistyössä Fantasiafilmin kanssa, joka kuului siihen aikaan samaan konserniin National-Filmin kanssa. 1249 km oli projekti, jonka olin kavereiden kanssa tehnyt jo teinivuosina, ja kun sitten tuli mahdollisuus tehdä televisiolle ihan ammattiryhmällä tunnin elokuva, kirjoitettiin se Chydeniuksen Kallen kanssa uudelleen. Projekti toteutettiin 100 000 markan budjetilla ja päästiin kuvaamaan Lappiin saakka. Olinkin jo lähdössä oli sitten TV2:n tilaama tunninpituinen tv-elokuva, josta saatiin jo ihan oikea palkka.

Vain ja ainoastaan komediaelokuvia tuottanut Spede Pasanen otti asiakseen tuottaa suomalaisen toimintaelokuvan, jonka tekijät hän löysi tuttavapiiristään. – Spede oli seurannut Samulin ja Santerin edesottamuksia viihde- ja sketsisarjoissa ja ehdotti pojille yhteistä elokuvaa. Pojat eivät sitten oikein innostuneet Speden ohjaajaehdotuksista ja ehdottivat mua. Spede soitti mulle yhtenä aamuna ja kysyi, kiinnostaako ohjata suomalainen jamesbond. Menin käymään toimistolla ja se pyysi kirjoittamaan parikymmentä sivua kässäriä näytiksi. Kirjoitettiin 200 sivua ja siitä se sitten lähti.

Vuoden verran kestäneen käsikirjoitusprosessin jälkeen Romanovin kivet eteni tuotantoon ja vain viiden miljoonan markan budjetista huolimatta, oli se Pasasen yli neljäkymmentä elokuvaa kattaneen tuottajauran kallein elokuva. Pasanen oli tottunut tekemään nopeasti ja halvalla, ja tätä tekniikkaa noudatti uskollisesti myös hänen tuotantojensa luotto-ohjaaja Ere Kokkonen, jonka kanssa Mäkelä oli jo työskennellyt Vääpeli Körmyn parissa. –  Spedellehän selvisi myöhemmin, ettei me tehtykään nopeasti eikä varsinkaan halvalla, joten se yhteistyö loppui siihen yhteen elokuvaan. Ere oli omalla tavallaan ammattimies ja hieno ihminen muutenkin.

Mäkelän 24-vuotiaana ohjaaman Romanovin kivien yleisömenestys jäi alle toivotun, mutta 57 000 katsojallaan se oli kuitenkin vuoden 24:stä ensi-illasta kolmanneksi katsotuin, häviten vain Pasasen itsensä ohjaamalle Uuno Turhapuron pojalle ja Claes Olssonin Akvaariorakkaudelle. Toiveet suunnitellusta jatko-osasta jäivät kuitenkin toteutumatta. –  Viikko ennen Romanovien ensi-iltaa tapasin Speden viimeisen kerran ja puhuttiin jatko-osasta. Leffa kuitenkin jäi kauas katsojatavoitteesta, eikä Pertti edes tullut ensi-iltaan saati keskustellut mun kanssa enää sen koommin. Romanovien jatko-osista on aina tähän päivään asti leikitty ideoilla, muttei kovinkaan tosissaan.

Jo esikoiselokuvallaan – joka epäilemättä kuuluu hänen tuotantonsa heikoimpaan päähän – Mäkelä sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Osa näki elokuvassa ansioita suomalaisen elokuvanteko-osaamisen esittelykappaleena ulkomaalaisille, toiset hyvänä vastapainona Aki Kaurismäen ”takapajuisille” kertomuksille ja toiset taas tarpeettomana yrityksenä tuoda amerikkalaisuutta suomalaiseen elokuvaan. Vastaanotto oli kuitenkin sydäntälämmittävä verrattuna siihen, mitä Renny Harlin ja Markus Selin olivat saaneet kokea Jäätävän poltteen myötä seitsemisen vuotta aikaisemmin. Mäkelän mielessä esikoisohjaus on kauniina muistona vielä parikymmentä vuotta ja kymmenen elokuvaa myöhemminkin: – Aivan mahtava kokemus. Tuli käytyä elokuvakoulu siinä samassa. Jälkeenpäin kaikki muistot tahtoo olla niin mukavia, ettei oikein muista sitä nuorenmiehen alituista ahdistuneisuutta. Krapulaahan ei siinä iässä ollut, eikä unta tarvittu.

Romanovin kivien jälkeen Mäkelä ohjasi Esa ja Vesa – auringonlaskun ratsastajat -nimisen tie-elokuvan, josta hänet palkittiin parhaan ohjauksen Jussilla. Elokuva aloitti Mäkelän ja tuottaja Markus Selinin yhteistyön, joka on jatkunut tauotta tähän päivään saakka – ja miksipä ei olisi jatkunut. Yhteistyön tuloksina ovat syntyneet suuret yleisömenestykset Häjyt (1999), Vares (2004), V2 – Jäätynyt enkeli (2007) ja Rööperi (2009) sekä ennen kaikkea yli 600 000 katsojaa saanut Pahat pojat (2003) ja 460 000 katsojalle pyörinyt Matti (2006). Vähäisemmälle huomiolle jäivät Lomalla (2000) ja Kotirauha (2011), mutta nyt perjantaina ensi-iltansa saavan Kaapparin myötä Mäkelä palannee jälleen katsojatilastojen kärkeen.

Kahdenkymmenen vuoden ja yhdentoista elokuvan aikana moni asia ei kuitenkaan ole muuttunut, vaikka ohjaajan taidot ovat kyllä jo toista luokkaa verrattuna esikoiselokuvaan. Jatkuvuutta on ainakin työkavereiden ja aihevalintojen osalta. Olipa kyseessä sitten synkkien ihmiskohtaloiden kuvaus Häjyjen tapaan, tositapahtumiin perustuva tai täyttä fiktiota oleva rikoskertomus tai iltapäivälehtien lööppisankarin, entisen huippu-urheilijan elämänvaiheiden kuvaus, ovat huumori ja suomalaisuus aina olleet vahvasti läsnä Mäkelän elokuvissa, jälkimmäinen jopa selvästi hallitsevassa osassa. Siinä missä Mäkelän kuvallinen ilmaisu ja tarinankuljetus saattavat muistuttaa ajoittain hyvinkin paljon hollywoodilaista koulukuntaa, on hän kuitenkin yksi hyvin harvoista nykyohjaajistamme, joka kertoo tarinoita suomalaisista, suomalaisille. Ulkomaille hän ei ole innostunut lähtemään, kuten ei myöskään tekemään suuren budjetin elokuvia, vaikka hänellä siihen pitäisi olla kaikista suomalaisista nykyohjaajista parhaimmat mahdollisuudet.

– Kalleimmat taitavat olla ensimmäinen Vares ja Matti. Kumpikaan ei kai ylittänyt kahta miljoonaa euroa. Kyse on siitä, ettei suomenkielinen elokuva saa kaupallista levitystä juuri missään eikä ainakaan tulouta rahaa tänne kotimaiselle tuotantoyhtiölle. Festivaalit eivät tuota mitään, päinvastoin. – Mun kohdalla kyse on siitä, että elokuvat ovat olleet hyvin suomalaisia ja aiheet kummunneet tästä härmäläisestä elämänmenosta. Elokuvaan kannattaa sijoittaa juuri sen verran rahaa, että se Suomen oloissa voisi tuottaa itsensä takaisin. Pientä riskiä voi paikoin ottaa, mutta tämä on kuitenkin kaupallista toimintaa. Ilman valtion tukea ei edes vajaan kahden miljoonan euron budjetit ole mitenkään mahdollisia, vaikka tulisi puolimiljoonaa katsojaa per elokuva.

Nyt ensi-iltansa saavaa Kaapparia pidemmälle Mäkelä ei ainakaan tunnusta ajattelevansa, kun häneltä tulevaisuudensuunnitelmista kyselee: – En ole ennustaja, olen elokuvaohjaaja. Sellaisena hän onkin suomalaisista nykyohjaajista tämän kansan suurimman suosion saanut.

Aleksi Mäkelän filmografia ja valikoituja TV-töitä