30 vuotta sitten suomalaisessa elokuvassa: lama vei katsojat, Spede löi hanskat tiskiin ja tulevat suosikkiohjaajat marssivat esiin

1990-luvun lama huipentui elokuva-alalla vuoteen 1994, kun yksikään kotimainen ensi-iltaelokuva ei saavuttanut 100 000 katsojan rajaa. Vastaavaa ei ollut tapahtunut sitten suomalaisen elokuvatuotannon alkuaikojen.

Lama tuskin yksistään selitti yleisön vähäistä kiinnostusta kotimaista elokuvaa kohtaan. Vuonna 1992 kaikkien elokuvissakäyntien määrä laski ensimmäisen kerran alle kuuden miljoonan, mutta silloinkin ulkomaiset hitit täyttivät elokuvateattereiden penkit entiseen tapaan. Jos jotain, niin suomalainen yleisö oli menettänyt uskonsa kotimaiseen elokuvaan.

Pelkkien katsojalukujen valossa vastaus löytyy Spede-elokuvista, joihin yleisö vihdoinkin kyllästyi 1990-luvun alkupuolella. Vuodesta toiseen Uuno Turhapurot ja muut Pertti ”Spede” Pasasen tuotannot olivat keränneet valtavia katsojalukuja, joiden ansiosta kotimaisten elokuvien osuus vuosittaisista katsojaluvuista oli suuri. Ironista kyllä, Spede-elokuvien yleisökato alkoi pian sen jälkeen, kun Elokuvasäätiö alkoi tukea niitä varsin avokätisesti.

Vaatiko suomalaisen elokuvan uusi alku Spede-elokuvien kuolemaa? Ehkä ei, vaikka ajallinen yhteys onkin: kotimaisen elokuvan uusi nousu alkoi vuonna 1995 heti, kun Pasanen oli käytännössä lopettanut elokuvien teon. Viimeisen kerran hänen nimensä näkyi valkokankaalla Naisen logiikassa (1999), jonka kuvaukset oli aloitettu jo vuosia aiemmin, mutta jätetty sitten kesken. Kun Elokuvasäätiö alkoi kysellä tukirahojen perään, Pasanen teki elokuvan loppuun vain välttääkseen tuen takaisinmaksun.

Pertti "Spede" Pasanen Venla-gaalassa tammikuussa 1990. Kuva: Matti Tapola / Museoviraston Journalistinen kuva-arkisto

Spedeily kannattaa

1990-luvun alussa Spede luopui niin sanotuista b-tuotannoistaan ja keskittyi yksinomaan Turhapuro-elokuviin, vaikka niidenkin suosio oli romahtanut sen jälkeen, kun Ere Kokkonen jäi leikistä pois. Speden ohjaama Uuno Turhapuro – kaksoisagentin (1987) ja Hannu Seikkulan ohjaama Tupla-Uuno (1988) olivat ensi-iltavuosiensa katsotuimmat kotimaiset, mutta Tupla-Uuno keräsi enää vain kolmasosan neljän vuoden takaisen Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvan yleisöstä.

Turhapuro-tuotantojen kannattavuus oli laskenut hetkessä, vaikka tappiolle ne eivät jääneet. Kesällä 1989 Spede ilmoitti Iltalehdelle jättävänsä uuden Turhapuron, Naisen logiikan ja muuan kolmannen elokuvan tekemättä, koska Suomen elokuvateatteriliitto ei suostunut hänen vaatimukseensa. Taustalla oli liiton, sen puheenjohtajana toimineen Jukka Mäkelän johtaman Finnkinon sekä Speden välinen kiista filmivuokrista.

»Spede vaati aina 60 prosentin filmivuokraa, levityksen alusta loppuun saakka», Mäkelän serkku, Finnkinon silloinen markkinointipäällikkö Jussi Mäkelä kertoo. »Jukka näytti Spedelle laskelmia ja sanoi, ettei teatterin kannata ajaa Turhapuroa viimeisiä viikkoja, jos se joutuu maksamaan 60 prosenttia, kun 40 prosentilla saa paremminkin meneviä elokuvia. Spede ei uskonut ja jätti Uunon tekemättä, mutta sanoi myöhemmin, että on nyt ymmärtänyt tämän asian. Sitten oltiin taas kavereita.»

Kesällä 1990 Spedellä oli toinenkin hyvä syy tehdä uusi Turhapuro: Suomen elokuvasäätiön tuotantotuki. Kahden vuosikymmenen aikana hänen tuotantonsa olivat saaneet säätiöltä vain muutaman kerran tukea, mutta 1980- ja 1990-lukujen taitteessa kotimaisen elokuvan katsojakato uhkasi koko alaa tekijöistä teatterinomistajiin. Varmasti yleisöön menevien Turhapurojen tukeminen näytti hyvältä ratkaisulta monessakin mielessä, vaikka niiden toteutuminen ei olisi ollutkaan tuesta kiinni.

Spede-elokuville ohjatusta tuotantotuesta hyötyivät kaikki – varsinkin Spede, joka hän laski ensimmäisen säätiön tukeman Turhapuro-elokuvan budjettiin omaksi palkakseen 800 000 markkaa, kun säätiön myöntämä tuotantotuki oli kaksi miljoonaa (nykyrahassa noin 620 000 euroa). Elokuvasäätiö hyväksyi budjetin ennen tukisopimuksen allekirjoittamista.

Pertti Melasniemen ohjaama Uunon huikeat poikamiesvuodet maaseudulla oli vuoden 1990 ylivoimaisesti katsotuin kotimainen elokuva, vaikka katsojia kertyi vähemmän kuin Tupla-Uunolle.

Samaan aikaan, kun Melasniemi kuvasi Turhapuroa, Ere Kokkonen pani purkkiin uutta sotilasfarssia Finnkinon tytäryhtiölle National-Filmi Oy:lle. Uuno Turhapuro armeijan leivissä oli kerännyt yli 750 000 katsojaa, joten Kokkonen ja Jukka Mäkelä päättivät kokeilla, lähtisikö kansa katsomaan myös eri hahmon ympärille rakennettua sotilashupailua.

Vääpeli Körmy ja marsalkan sauva -elokuvasta tuli liki kaksituntinen koettelemus, joka veti elokuvateattereihin vain vajaat 80 000 katsojaa. National-Filmin toiminta oli päätetty ajaa alas jo ennen elokuvan valmistumista, joten Kokkosen oma firma tuotti Körmyn jatko-osat, joissa Marko Röhr hoiti palkattuna tuottajan tehtäviä.

Kesällä 1991 Ere Kokkonen ohjasi kaksi elokuvaa: Uuno Turhapuro, herra Helsingin herran ja Vääpeli Körmyn ja vetenalaiset vehkeet. Speden aloitteesta kaksikon välille oli syntynyt sopu, joka turvasi Turhapuro-sarjan jatkumisen Kokkosen ohjauksessa. Alku näyttikin lupaavalta: uusi elokuva sai liki 385 000 katsojaa, peräti 150 000 katsojaa enemmän kuin kaksi edellistä osaa. Myöhemmin syksyllä ensi-iltaan tullut alle puolitoistatuntinen Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet keräsi sekin yli 200 000 katsojaa. Kokkosen nimiin meni vuoden kaksi katsotuinta kotimaista ensi-iltaa ja liki kymmenesosa kaikista vuoden 1991 myydyistä elokuvalipuista.

Oli kuitenkin ilmiselvää, että Turhapuro-elokuvien vitsien paras terä oli hävinnyt jo aikapäiviä sitten. Myös yleisö huomasi tämän, sillä seuraavan kesän Uuno Turhapuro, Suomen tasavallan herra presidentti (1992) sai 100 000 katsojaa edeltäjäänsä vähemmän, vaikka olikin vuoden katsotuin elokuva. Samana kesänä Kokkonen ohjasi myös kolmannen Körmyn, joka puolestaan keräsi vain puolet edeltäjänsä katsojista.

Jos tämä ei ollut merkki suomalaisen yleisön kyllästymisestä speteilyyn, niin mistä sitten?

Anu Hälvä ja Esko Salminen näyttelivät pääosia Uuno Turhapuron veljessä. Kuva: Finnkino

Uuno Turhapuron veli

Vuonna 1993 kaikki oli taas toisin. Spede ja Ere riitaantuivat jälleen. Turhapuro oli lypsetty kuiviin, mutta Elokuvasäätiöllä oli halu saada elokuvateattereihin katsojia ja siksi oli aivan selvää, että uusi Turhapuro saisi taas säätiöltä tuotantotuen. Liikemiehenä Spede ei varmastikaan halunnut jättää tilaisuutta käyttämättä, vaan ohjasi ja käsikirjoitti Uuno Turhapuron pojan (1993), jossa Vesa-Matti Loirin aisaparina nähtiin Jukka Puotila.

Tulos antoi jo viitteitä lähestyvästä lopusta: Uuno Turhapuron poika oli katsojaluvuissa mitattuna surkean vuoden katsotuin kotimainen noin 120 000:lla katsojallaan. Edelliskesän Turhapuroon oli myyty sentään 283 000 lippua – enemmän kuin mihinkään muuhun sen yhtä lailla surkean vuoden elokuvista, ulkomaiset mukaan laskettuna.

Myös Speden toinen vuoden 1993 tuotannoista menestyi alta odotusten: 23-vuotiaan Aleksi Mäkelän ohjaama Romanovin kivet oli noin 5,2 miljoonan markan (nykyrahassa vajaan 1,5 miljoonan euron) budjetillaan ylivoimaisesti kallein Spede Pasasen tuottama elokuva. Elokuvasäätiö kustansi lystistä melkein puolet, mutta se ei pelastanut tappiolta, kun katsojamäärä jäi alle 60 000:nnen.

Kuopiolaisen metsäteknikon poika oli luonut miljoonien arvoisen Spede-brändinsä kovalla työllä ja riskejä ottamalla. Ehkä se sai hänet uskomaan kaikkivoipaisuuteensa, sillä luulisi kenen tahansa toisen elokuvatuottajan tajunneen, että jos elokuvasarjan kahden osan välillä katsojamäärä laskee puolella, ei kolmatta elokuvaa ole enää syytä tehdä. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida Pasasellakin viimeistään silloin, kun Vesa-Matti Loiri kieltäytyi kesälle 1994 kaavaillusta Turhapurosta.

Spede kirjoitti käsikirjoituksen Uuno Turhapuron veljeen, jossa Ruotsista Suomeen palaava Tarmo Turhapuro joutuu aivan samanlaisiin tilanteisiin kuin veljensä ja on vastaavanlainen selittelyn mestari. Kuvioon kuuluvat tietysti myös tomera mutta hyväsydäminen vaimo, jonka äiti suhtautuu Tarmoon vähän kuin appiukko Uunoon.

Päärooleihin Tarmo Turhapuroksi ja tämän vaimoksi Pasanen keksi Esko Salmisen ja Anu Hälvän, jotka näyttelivät pääosia hänen tuottamassaan, parhaillaan kuvaruudussa pyörineessä Blondi tuli taloon -sarjassa. Salminen oli ollut jo 1960- ja 1970-luvuilla muutamissa Spede-elokuvissa, ja Hälvä puolestaan oli näytellyt eri roolia Uuno Turhapuron pojassa. Tarmo Turhapuron roolissa ylisuuret tekohampaat suussa ja pottaperuukki päässä esiintynyt Esko Salminen kuittasi halpahintaisesta roolistaan noin 200 000 markan palkkion. Se oli kelpo korvaus elokuvasta, jonka kuvaaminen kesti noin kolme viikkoa.

Spede Pasanen teki käsikirjoituksen ja näytteli taas kerran Härski-Hartikaista. Myös muut tutut näyttelijät olivat mukana, vain Loiri oli poissa leikistä. Ohjaustehtävät Pasanen uskoi Hannu Seikkulalle, joka oli ohjannut Tupla-Uunon lisäksi hänen yhtiölleen elokuvat Onks’ Viljoo näkyny? (1989) ja Rampe & Naukkis – kaikkien aikojen superpari (1990).

Uuno Turhapuron veljen budjetti oli 2,65 miljoonaa markkaa (nykyrahassa noin 745 000 euroa), josta Elokuvasäätiön tuki kattoi 1,5 miljoonaa markkaa. Esityskopioita otettiin 20 kappaletta – se oli vuoden suurin kopiomäärä, mutta kuitenkin kymmenen vähemmän kuin Uuno Turhapuron pojalla vuotta aiemmin. Suuri kopiomäärä kertoo kuitenkin tuottajan ja levityksestä vastanneen Finnkinon uskosta elokuvan menekkiin, mutta tulos oli joka tapauksessa katastrofi: 26. elokuuta 1994 ensi-iltansa saanut Uuno Turhapuron veli keräsi koko levityksensä aikana vain 20 597 katsojaa. Se oli tarkalleen 730 368 katsojaa vähemmän kuin liki päivälleen kymmenen vuotta aiemmin ensi-iltaan tullut Uuno Turhapuro armeijan leivissä.

»Spedellä oli tapana soittaa maanantaisin ja kysyä ensi-iltaviikonlopun lukuja. Jos ne olivat huonot, niin hän sanoi suoraan, että ’no, sehän on ihan paska elokuva’. Kun muut tuottajat alkoivat valittaa, että oli väärä teatteri ja väärin markkinoitu, niin Spede oli rehti ja sanoi, että elokuva on paska, jos se ei mene. Piste», Finnkinon silloinen markkinointipäällikkö Jussi Mäkelä kertoo.

Pekko ja poika -elokuvan pääosia näyttelivät Kalle Wallin, Satu Silvo ja Timo Koivusalo. Kuva: Spede-Tuotanto

Pekko ja poikamiehen poika

Elokuvavuosi 1994 ei ollut Spede-Tuotanto Oy:n kannalta täydellinen katastrofi, sillä yhtiön tuottama Pekko ja poika oli vuoden katsotuin kotimainen – tosin vuosi oli kotimaisen elokuvan kannalta surkein yli 70 vuoteen.

Vuonna 1994 teattereihin tuli 11 koko illan (vähintään 60-minuuttista) kotimaista näytelmäelokuvaa, ja ne keräsivät yhteensä 222 434 katsojaa. Se oli vähemmän kuin esimerkiksi vuonna 1974, jolloin kotimaisia ensi-iltoja oli vain kolme, mutta katsojia kertyi 445 770 – niistä 372 274 olivat Spede Pasasen tuottaman ja Ere Kokkosen ohjaaman Viu-hah hah-tajan katsojia.

Porilainen Timo Koivusalo oli kiertänyt Pekko aikamiespojan hahmossaan maakunnissa ja näytellyt hahmoa myös Visa Mäkisen ohjaamassa Pekko aikamiespoika -televisiosarjassa (1992), joka tehtiin sen jälkeen, kun suunniteltu elokuvahanke jäi vaille Elokuvasäätiön tukea. Pian sen jälkeen Koivusalo ja Joel Hallikainen perustivat kommandiittiyhtiön, hankkivat riskirahoituksen ja tuottivat Pekko aikamiespojan poikamiesajan (1993) ilman julkista tukea.

Sina Kujansuun ohjaaman Pekko-elokuvan menekki – kuudella esityskopiolla liki 50 000 katsojaa – miellytti levityksestä vastannutta Finnkinoa ja herätti samalla Speden kiinnostuksen, vaikka julkisen tuen puuttumisen takia tuotanto tuskin oli kovinkaan voitollinen. Spede lähti siitä huolimatta tuottajaksi jatko-osaan, jolla 30-vuotias Koivusalo teki debyyttinsä elokuvaohjaajana. Pekon ja pojan ohjaaja omisti kahdelle lapselleen.

Arvatenkin Speden nimen takia Elokuvasäätiö tuki Pekon ja pojan tuotantoa huomattavalla osuudella: 1,5 miljoonan markan tuki kattoi enemmän kuin puolet 2,9 miljoonan markan (nykyrahassa vajaan 815 000 euron) budjetista. Yleisradion TV2 osti ennakkoon sarjaversion esitysoikeudet. Koivusalolla oli ennestään hyvät suhteet tamperelaisten televisiokanavaan, jonka suosituimpia ohjelmia hänen ja Hallikaisen juontama Tuttu juttu oli tuohon aikaan.

Spede-Tuotanto oli käytännössä Pekko ja poika -elokuvan tuottaja, mutta ei niin sanottu valmistaja. Ensimmäisen Pekko-elokuvan tapaan Jorma K. Lehtosen R-Filmi Production Oy vastasi tuotantopalveluista ikään kuin avaimet käteen -periaatteella, tosin tällä kertaa yhdessä Koivusalon Artista-Filmi Oy:n kanssa. (Sittemmin Pekon ja pojan esitysoikeudet ovat siirtyneet Artista-Filmille.)

Pekko ja poika sai ensi-iltansa 28. lokakuuta 1994. Esityskopioita teetettiin 20 kappaletta – saman verran kuin Uuno Turhapuron veljestä – ja katsojia kertyi 61 707. Se oli surkean vuoden paras luku kotimaiselle elokuvalle ja toistakymmentä tuhatta enemmän kuin ensimmäisen Pekko-elokuvan tulos.

Vaikka suuresta yleisömenestyksestä ei voitukaan puhua, Timo Koivusalo ja Spede Pasanen panivat välittömästi kolmannen Pekko-elokuvan tulille. Spede-Tuotanto Oy haki alkuvuodesta 1995 Elokuvasäätiöltä 1,5 miljoonan markan tuotantotukea Pekko ja massahurmaajaan, mutta löi hanskat tiskiin, kun tukea ei myönnetty. Koivusalon Artista-Filmi Oy tuotti elokuvan TV2:n ennakko-ostosta saamansa 600 000 markan ja riskirahoituksen turvin.

Syksyllä 1995 ensi-iltansa saanut Pekko ja massahurmaaja keräsi liki 90 000 katsojaa ja poiki vielä kaksi jatko-osaa. Seuraavien yli kahden vuosikymmenen ajan jokainen Koivusalon ohjaama ja tuottama näytelmäelokuva sai Elokuvasäätiön tuotantotuen, kunnes se putki katkesi Pelle Hermanniin (2022).

Samuli Edelmann ja Heikki Kinnunen elokuvan Vääpeli Körmy – taisteluni mainoskuvassa. Kuva: Ere Kokkonen Oy

Körmy seikkailee jälleen

Spede-Tuotannon kahden elokuvan ohella vuoden 1994 kotimaista komediatarjontaa edusti Ere Kokkosen ohjaama Vääpeli Körmy – taisteluni, jonka Marko Röhr tuotti Kokkosen firmalle. Elokuvasäätiön tuki ja TV2:n sarjaversiosta maksama ennakkokorvaus kattoivat huomattavan osan vajaan 4,1 miljoonan markan (nykyrahassa 1,1 miljoonan euron) tuotantokustannuksista.

Heikki Kinnunen nähtiin jo neljännen kerran mutrunaamaisena vääpeli Körmynä. Vitsit eivät olleet tuoreita sarjan ensimmäisessäkään osassa, ja neljännessä osassa ne toistivat jo itseään. Körmy-elokuvien katsojakato oli verrattavissa Turhapurojen romahteneeseen suosioon: samaan tapaan kuin kolmas Körmy-elokuva oli kahta vuotta aiemmin kerännyt vain puolet edeltäjänsä katsojista, sai neljäs Körmy vain runsaat puolet edeltäjänsä katsojista.

Syyskuun 16. päivänä 1994 ensi-iltansa 13 esityskopiolla saanut Vääpeli Körmy – taisteluni keräsi vain 55 501 katsojaa, joka tosin riitti vuoden kotimaisen katsojatilaston toiseen sijaan, eikä ykkössijakaan kauas jäänyt.

Spede Pasasen tapaan myöskään Ere Kokkonen ei luottanut tilastoihin, vaan meni ja teki vielä viidennen Körmy-elokuvan, vaikkei Elokuvasäätiö enää lähtenytkään mukaan. Vääpeli Körmy – kahtesti laukeva (1997) tehtiin kaiketi TV2:n sarjaversiotilauksesta saatujen rahojen avulla, mutta riskirahoitustakin siinä on väistämättä ollut. Kun katsojia kertyi vain runsaat 30 000, elokuvasarja tuli päätökseensä ja Kokkonen palasi heti seuraavana vuonna taas Uuno Turhapuron pariin, mutta sillä kertaa tuotannosta vastasi Speden sijasta Kokkosen oma firma.

Hannele Lauri, Matti Kassila ja Pertti Sveholm Kaikki pelissä -elokuvan kuvauksissa. Kuva: Wonderfilm Oy

Nolo loppu hienoille urille

Paratiisin lapsien piti olla »hilpeä komedia tämän päivän siunatusta hulluudesta». Elokuvasäätiön päättäjät olivat pyytäneet Ystävien, tovereiden (1990) valmistumisen aikaan akateemikko Rauni Mollbergia tekemään seuraavaksi komedian, jotta kansaa saataisiin houkuteltua takaisin elokuvasaleihin kotimaisten kuvien äärelle.

Mollberg oli ohjannut viimeisimmäksi kaksi täysin huumoritonta suurtuotantoa, jotka rikkoivat kotimaisen elokuvan kustannusennätyksiä: Tuntematon sotilas (1985) keräsi liki 600 000 katsojaa, mutta vielä suuremman ja kalliimman Ystävät, toverit (1990) näki alle 40 000 suomalaista. Katastrofaalinen tulos johti Tuntemattomalla sotilaalla rikastuneen Mollbergin taloudelliseen ahdinkoon.

Värikkäiden vaiheiden jälkeen Mollberg saattoi tehdä Paratiisin lapset käytännössä vailla omaa taloudellista riskiä. Elokuvasäätiön tuki kattoi 5,8 miljoonan markan (nykyrahassa 1,6 miljoonan euron) budjetista peräti neljä miljoonaa – loput maksoivat TV2 ja Filmi-Molle Oy, mutta jälkimmäisen rahoitusosuus oli vain numeroita paperilla. (Tästä ja kaikesta muusta Mollbergiin liittyvästä voi lukea tarkemmin allekirjoittaneen teoksesta Molle – Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat. WSOY, 2023).

Paratiisin lapset sai ensi-iltansa marraskuun 4. päivänä 1994 kymmenellä esityskopiolla. Toiveita menestyksen suhteen oli, mutta synkkä todellisuus iski vasten kasvoja jo ensi-iltaviikolla, kun elokuva ei naurattanut kriitikoita eikä katsojia. Elokuvan toisella esitysviikolla Ilta-Sanomat pääsi tekemään lööpin, jossa kerrottiin Paratiisin lapsien pyörineen Helsingissä tyhjälle salille. Ne, jotka jaksoivat lukea itse jutun, huomasivat toimittajan käyneen katsastamassa näytöksen kävijämäärän arkipäivänä. Tapaus oli silti Bristolin historian ensimmäinen, mutta pikemminkin osa kotimaisen elokuvan surkeaa vuotta kuin poikkeustapaus.

Koko levityksensä aikana Paratiisin lapset näki vain 2 709 suomalaista. Julkisen häpeän sai ohjaaja-tuottaja Rauni Mollberg, vaikka tulos oli erityisen nolo nimenomaan Elokuvasäätiön kannalta, olihan se tukenut tuotantoa suuremmalla summalla kuin mitään muuta saman vuoden elokuvaa. Paratiisin lapset päätti talousvaikeuksien ja terveysongelmien kanssa painineen Mollbergin uran pitkien elokuvien tekijänä, vaikka yrityksiä oli vielä sen jälkeenkin. Terveys ja aika vain ehtivät kulua loppuun.

Paratiisin lapsien aikaan 65-vuotias akateemikko Mollberg ei ollut ainoa vanhemman polven suurista nimistä, jonka uran vuosi 1994 päätti. Jo kerran eläkkeelle jättäytynyt Matti Kassila lähti vielä kerran leikkiin mukaan, kun vanha tuttu Matti Ollila ehdotti elokuvan tekemistä Kassilan uudesta, julkaisemattomasta romaanikäsikirjoituksesta. Komisario Palmujen ohjaajan uusi dekkarielokuva ei kuitenkaan ollut niin helppo myytävä paketti rahoittajille kuin tuottaja Ollila ehkä kuvitteli.

Kun Ollila anoi Wonderfilm Oy:nsä nimissä Kaikki pelissä -elokuvalle säätiön tuotantotukea, budjetin piti olla 5,2 miljoonaa markkaa (nykyrahassa 1,45 miljoonaa euroa), jonka perusteella Elokuvasäätiö lupasi tuotantotukena 3,9 miljoonaa markkaa. Summa sisälsi myös – kuten monissa vuoden 1994 tukipoteissa – televisiorahaston kautta maksetun ennakkokorvauksen tv-oikeuksien myynnistä.

Kuvausten alkamisen kynnyksellä kesällä 1993 Ollila pyysi Elokuvasäätiötä maksamaan jo etukäteen jälkituotantoon kuuluvan rahoituserän. Samalla hän kertoi Iltalehdelle, että suunnitteluvaiheessa laskettu kahdeksan miljoonan markan budjetti oli sittenkin »realistisempi summa» kuin säätiön hyväksymä 5,2 miljoonaa.

Maksatusaikataulun muuttaminen järjestyi nopeasti Elokuvasäätiön kanssa ja kuvausten alku lykkääntyi vain parilla päivällä. Uudet ongelmat alkoivat heti jälkituotantovaiheessa, kun tuottaja pyysi Elokuvasäätiöltä lisärahoitusta elokuvan valmiiksi saattamiseen. Siihen ei suostuttu, mutta kun vaarana oli elokuvan jääminen keskeneräiseksi, säätiö maksoi laborointikustannuksiin tarkoitetun tukierän jo leikkausvaiheessa.

Kaikki pelissä sai ensi-iltansa 15. huhtikuuta 1994. Elokuvan rahoitukseen osallistunut Finnkino joutui maksamaan esityskopiot konkurssikypsän yhtiön puolesta, eikä niitä otettu viittä kappaletta enempää.

Jo hyvissä ajoin ennen ensi-iltaa ihmiset olivat saaneet lukea eri lehtien palstoilta tuotannon lukuisista rahaongelmista. Valtaosa tuotantoon palkatuista työryhmäläisistä ja näyttelijöistä sekä haapamäkeläisistä avustajista ja palveluiden tarjoajista jäivät rahoitta. Palkatta jääneet yksityishenkilöt saivat sentään ottaa yhteyttä Palkkaturvaan, mutta yhteisöt ja yritykset jäivät nuolemaan näppejään. Näin siitäkin huolimatta, että rahaa Kaikki pelissä -elokuvan tuotantoon oli kyllä käytetty: budjetoidun 5,2 miljoonan markan sijasta koko lysti kustansi 9,1 miljoonaa markkaa (nykyrahassa 2,5 miljoonaa euroa).

»Velkojat eivät saa rahojaan, ennen kuin 70 000 katsojan raja rikkoutuu», tuottaja Matti Ollila totesi Iltalehdessä melkein kuukausi ensi-illan jälkeen, kun huonosti menneen elokuvan levitys oli jo lopuillaan.

Kaikki pelissä keräsi kaiken kaikkiaan 9 735 katsojaa. Se oli Matti Kassilan 45-vuotisen ohjaajauran ylivoimaisesti surkein luku. Kenties katsojamäärä olisi ollut vallan toisenlainen, ellei olisi eletty vuotta 1994 ja jos elokuvan epämääräiset rahoitusongelmat eivät olisi olleet yleisessä tiedossa. Pääroolia näytelleelle Esko Salmiselle Kaikki pelissä merkitsi vuoden 1994 toista suurta pääroolia ja myöskin suurta floppia. Tietystikään Kassilan elokuvan ja Uuno Turhapuron veljen epäonnistumiset eivät johtuneet Salmisesta, vaan vallan muista tekijöistä ja seikoista.

Matti Ollilan Wonderfilm Oy haettiin konkurssiin jo kesäkuussa 1994. Velkojat eivät saaneet rahojaan. Elokuvasäätiö teki rikosilmoituksen epäillystä avustuspetoksesta. Kolme vuotta myöhemin Ollila tuomittiin muun muassa avustuspetoksesta ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja maksamaan Elokuvasäätiölle 3,2 miljoonan markan vahingonkorvaukset.

Kaikki pelissä jäi Matti Kassilan viimeiseksi elokuvaksi, vaikka hän aina toisinaan työsti uusia käsikirjoituksia ja suunnitteli vielä vuonna 1997 ohjaavansa F. E. Sillanpään Ihmiset suviyössä -pienoisromaanin uuden elokuvasovituksen.

Kaappikuvassa Santeri Kinnunen, Juha Veijonen ja Minna Pirilä.

Elokuva, jonka piti menestyä

1990-luvun alkupuolella Suomessa oli vain yksi toimintaelokuvien ohjaaja ja yhtä monta niiden tuottajaa. Markus Selin oli tuottanut kaverinsa Renny Harlinin kanssa Jäätävän poltteen (1986), Suomen siihenastisen elokuvahistorian kalleimman elokuvan, joka on yhä menestynein suomalaisfilmi Yhdysvalloissa. Kotimaassa se jäi sensuurin kynsiin ja lopulta sieltä vapauduttuaan keräsi vain vajaat 40 000 katsojaa. Tuottaja Selin sai alle kolmikymppisenä komeat velat kannettavakseen.

Seuraavan kerran Suomessa kokeiltiin vakavassa mielessä tehtyä amerikkalaistyyppistä toimintaa vuonna 1993, kun Aleksi Mäkelä ohjasi Romanovin kivet Spede-Tuotannolle. Mäkelä näytti elokuvansa myös Selinille, joka kutsui sen jälkeen itseään kymmenkunta vuotta nuoremman ohjaajan tapaamiseen.

»Istuttiin ja puhuttiin, että tehdään leffa yhdessä. Markus kysyi, että mikä leffa tehdään? Vastasin, että en mä tiedä», Aleksi Mäkelä muistelee.

Mäkelä oli ennen tuota tapaamista tutustunut Aake Kallialan kautta Heikki Vihiseen, kolmikymppiseen tamperelaiseen, joka teki dramaturgin töitä.

»Näin Vihisen uudestaan ja sanoin, että ruvetaas’ tekemään yhdessä käsistä. Veikkaan, että se tarina lähti mun päästäni, eli mies on kaukana kotoa, soittaa vaimolleen ja vaimo sanoo lähtevänsä naapurin miehen matkaan, jolloin miehen on päästävä nopeasti kotiin», Mäkelä kertoo.

Varsinainen käsikirjoitustyö jäi Vihisen tehtäväksi. Perusajatus pysyi ennallaan, mutta kotiin kiirehtivän atk-mies Vesan kaveriksi tuli toinen miespäähenkilö Esa ja tämän tyttöystävä, joiden tekemään pankkiryöstöön Vesa joutuu tahtomattaan osalliseksi.

Alkuperäinen ajatus oli, että elokuvan pääosissa nähtäisiin Romanovin kivien ja Kari Paljakan Veturimiehet heiluttaa -elokuvan (1992) tapaan Santeri Kinnunen ja Samuli Edelmann, mutta vähän ennen kuvauksia Edelmann jäi projektista pois. Tilalle Esan rooliin tuli Juha Veijonen, jolla oli ollut pieni rooli Romanovin kivissä. Kinnunen näytteli atk-mies Vesaa.

Harlin/Selin Productions Oy:n ensimmäiseksi ja viimeiseksi elokuvatuotannoksi jäänyt Esa ja Vesa – auringonlaskun ratsastajat oli ensimmäinen Mäkelän elokuvista, jossa Pini Hellstedt oli elokuvaajana. Samalla työnjaolla he ovat tehneet kaikki Mäkelän sen jälkeiset elokuvat.

Esan ja Vesan levityksestä vastanneella Finnkinolla oli suuria odotuksia elokuvan menestyksen suhteen samoin kuin tekijöilläkin; siitä olivat osoituksena myös elokuvasta otetut 14 esityskopiota. Markkinointiin panostettiin laadulla: Antti Jokinen leikkasi elokuvaan tunnelmallisen trailerin, jossa ei ole ensimmäistäkään repliikkiä, vaan alusta loppuun saakka ääniraidalla soi J. Karjalaisen kappale Mä meen.

Ensi-ilta oli 11. marraskuuta 1994, viikko Rauni Mollbergin Paratiisin lapsien jälkeen. Esan ja Vesan ensi-iltapäivänä Ilta-Sanomien lööpissä julistettiin: »Mollbergin elokuva teki historiaa – teatteriin ei tullut yhtäkään katsojaa!»

Esa ja Vesa – auringonlaskun ratsastajat keräsi vain 18 211 katsojaa ja oli vuoden viidenneksi katsotuin kotimainen ensi-iltaelokuva. Jää arvailun varaan, mistä huono menekki johtui. Ehkä siihen vaikutti elokuvan varsin banaali nimi. Teoksena se oli kuitenkin sellainen, joka olisi viisi vuotta myöhemmin kotimaisen elokuvan nousun aikaan kerännyt huomattavan yleisön.

Kenties jonkinlaista lohtua tilanteeseen toi kolme kuukautta myöhemmin pidetty Jussi-gaala, jossa 24-vuotias Aleksi Mäkelä palkittiin parhaan ohjauksen Jussilla – uransa ensimmäisellä ja toistaiseksi ainoalla. Esaa näytellyt Juha Veijonen puolestaan sai kipsisen patsaan miespääosastaan.

Mäkelä jatkoi uraansa televisiossa, kunnes Häjyt (1999) sai ensi-iltansa ja keräsi yli 320 000 katsojaa. Siitä alkoi Mäkelän ja Selinin nopea nousu uuden suomalaisen elokuvan suosituimmiksi tekijänimiksi. Uuden Solar Films -tuotantoyhtiön keskeinen johtoajatus tuntui olevan, että yleisölle annetaan, mitä se haluaa. Tuotanto-ohjelma ei ollut monipuolinen, mutta elokuvasalit täyttyivät kerta toisensa jälkeen ja jokainen elokuva tehtiin riittävin resurssein. Solar Filmsistä ei siis tullut Spede-Tuotannon manttelinperijää.

Pidä huivista kiinni, Tatjana! -elokuvan Kati Outinen ja Matti Pellonpää. Kuva: Malla Hukkanen / Sputnik Oy

Tatjanan ja Moseksen matkassa

Leningrad Cowboys Go America (1989) oli Aki Kaurismäen uran ensimmäinen suuri yleisömenestys – ei tosin Suomessa vaan Saksan liittotasavallassa, jossa 300 000 katsojaa nostivat sen vuoden 50 katsotuimman ensi-illan joukkoon ja esimerkiksi Luc Bessonin Tyttö nimeltä Nikitaa suositummaksi.

Maailman huonoimman rock-bändin seikkailut jatkuivat Leningrad Cowboys Meet Mosesissa (1994), joka on Kaurismäen uran toistaiseksi ainoa suoranainen jatko-osa. Leningrad Cowboysin matka Euroopan halki kohti Siperiaa ei naurattanut ensimmäisen osan tapaan, ja kyseessä onkin ohjaajansa uran huonoin elokuva.

Kaurismäen edellinen elokuva, Henri Murgerin romaaniin pohjautuva Boheemielämää (1992) ei ranskalaisuudestaan huolimatta menestynyt Ranskan elokuvateattereissa, mutta siitä huolimatta nuori ohjaaja löysi seuraavaan elokuvaansa kaksi osatuottajaa Ranskasta ja lisäksi yhden Saksasta.

Leningrad Cowboys Meet Moses kuvaukset alkoivat elokuun puolivälissä 1993 vain runsas viikko sen jälkeen, kun Kaurismäen Pidä huivista kiinni, Tatjanan pääkuvausjakso oli päättynyt. Mustavalkoisena kuvattu, 1960-luvulle sijoittuva Pidä huivista kiinni, Tatjana kertoo kahdesta hiljaisesta orimattilalaisesta miehestä ja heidän Volgansa kyydissään istuvien kahden neuvostoliittolaisen naisen matkasta Helsingin satamaan.

Vaikka elokuvan laadusta sitä ei huomaakaan, Pidä huivista kiinni, Tatjana oli vuoden 1994 halvimpia kotimaisia elokuvia: sen budjetti oli vain 2,85 miljoonaa markkaa, nykyrahassa 800 000 euroa. Moinen sai varmasti Spede Pasasenkin kateelliseksi – halvalla saattoi tosiaan tehdä muutakin kuin »speteillä».

Kuten kaikki muutkin Aki Kaurismäen pitkät näytelmäelokuvat, Timo Salminen kuvasi myös Leningrad Cowboys Meet Mosesin ja Pidä huivista kiinni, Tatjanan. Näyttelijät olivat ohjaajan tuttua vakiokaartia, ja samoja kasvoja nähtiin myös Iron Horsemenissa (1994), jonka Kaurismäen veljesten Villealfa Filmproductions Oy tuotti yhdessä kahden ranskalaisfirman kanssa. Kesällä 1994 Suomessa kuvatun Iron Horsemenin ohjasi ranskalainen Gilles Charmant, joka oli tutustunut Aki Kaurismäkeen Boheemielämän tuotannon aikana Pariisissa. Iron Horsemenin Suomen-ensi-ilta oli vasta tammikuussa 1995, mutta se on syytä mainita vuodesta 1994 puhuttaessa siitä syystä, että se jäi Matti Pellonpään viimeiseksi elokuvaksi. Kesällä 1995 äkillisesti kuollut Pellonpää teki viimeiset suuret roolinsa Leningrad Cowboys Meet Mosesin ja Pidä huivista kiinni, Tatjanan pääosissa.

Pidä huivista kiinni, Tatjana tuli ensi-iltaan 14. tammikuuta 1994. Aki Kaurismäen edeltävät elokuvat olivat keränneet kotimaan teattereissa noin 35 000 – 45 000 katsojaa. Uusin teos lähti liikkeelle neljällä esityskopiolla ja ensi-iltateatterilla; koko levityksen aikana katsojia kertyi 12 596. Seuraavan vuoden palkintojenjaossa Kaurismäki sai Tatjanasta tuottaja-Jussin ja Salminen palkittiin kuvauksesta.

Leningrad Cowboys Go American oli nähnyt 26 438 suomalaista, mutta toisaalta Kaurismäen maine oli kasvanut noiden viiden vuoden aikana ja yhtye itsekin tullut tutuksi. Helmikuun 25. päivänä 1994, runsas kuukausi Tatjanan ensi-illan jälkeen, Leningrad Cowboys Meet Moses alkoi pyöriä seitsemän esityskopion voimin yhtä monessa ensi-iltateatterissa. Yleisöä se ei pahemmin liikuttanut: lippuja myytiin vain 5 526 kappaletta.

Aki Kaurismäki teki vuonna 1994 vielä kolmannenkin elokuvan, vajaan tunnin mittaisen Total Balalaika Show’n, joka oli 16 mm:n filmille kuvattu taltiointi Leningrad Cowboysin ja Puna-armeijan kuoron konsertista Helsingin Senaatintorilla. Elokuvasta otettiin yksi esityskopio, joka pyöri 2. heinäkuuta 1994 alkaen Helsingissä Andorra-teatterissa, jota Kaurismäen veljekset olivat olleet mukana perustamassa. Näytöksissä kävi vain 17 katsojaa.

Kissan kuoleman ohjaaja Raimo O. Niemi ja nuoret näyttelijät Kalle Ahola ja Marja Pyykkö. Kuva: Kinoproduction

Ennen ilvestä oli kissa

Koulukodissa asuvat tytöt pelkäävät alueella yöaikaan liikkuvaa raiskaria. Samaan aikaan täysi-ikäisyyttä lähestyvä Nitta ja koulukodin uusi nuori miespuolinen ohjaaja ihastuvat toisiinsa.

Nuorten kipuilusta kertova Kissan kuolema avasi vuoden 1994 kotimaisen elokuvan syyskauden, kun se saapui seitsemällä kopiolla teattereihin 2. syyskuuta. 29 069 katsojaa nostivat sen vuositilastossa kolmanneksi katsotuimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Kyseessä oli vasta toinen kotimainen koulukodista kertova näytelmäelokuva; ensimmäinen oli Timo Bergholmin Punahilkka (1968), joka sekin kerrottiin nuorten naisten kautta.

Koulukodissakin työskennelleen Taru Väyrysen muutaman vuoden takaiseen romaaniin pohjautuva Kissan kuolema oli Raimo O. Niemen ensimmäinen valkokangaselokuva ohjaajana. Alalla 1960-luvun lopulla tullut ja 1970-luvulla Neuvostoliitossa elokuvaa opiskellut Niemi oli yrittänyt debyyttiä elokuvaohjaajana jo vuosia aiemmin Matti Yrjänä Joensuun Possu ja paavin panttivangit -romaanin filmatisoinnilla, mutta se oli kaatunut Elokuvasäätiön tuen puutteeseen.

45-vuotias Niemi oli tehnyt uransa televisiossa ja tullut tunnetuksi etenkin kahdesta Susikoira Roi -sarjastaan. Nuoret amatöörinäyttelijät tulivat hyvin toimeen mukavan ohjaajan kanssa, mikä osittain selittänee sen, miksi Niemen uran ehtoopuoli kului pääasiassa lasten- ja nuortenelokuvien parissa. Kissan kuolema oli ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva myös 46-vuotiaalle elokuvaaja Jyrki Arnikarille.

Kissan kuolema oli Claes Olssonin Kinoproduction Oy:n, Yleisradion TV2:n sekä ruotsalaisen MovieMakersin yhteistuotantoa. Elokuvasäätiön lisäksi 5,6 miljoonan markan (nykyrahassa 1,5 miljoonan euron) hanketta tuki Pohjoismainen elokuva- ja tv-rahasto, jonka rahahanat aukesivat suomalaisille yrittäjille vain harvoin.

Päärooleihin Nitaksi ja häneen rakastuvaksi ohjaajaksi keksittiin Marja Pyykkö ja Kalle Ahola. Pyykön äiti Nadja oli ohjaaja Niemen apuna elokuvan roolittamisessa. Ahola puolestaan oli Don Huonot -yhtyeen jäsen ja Niemelle tuttu jo television puolelta. Kissan kuoleman näyttelijöistä Vesa Vierikon 13-vuotias tytär Helena sai eniten kehuja työstään ja voitti siitä sivuosa-Jussin.

Syyskuussa 1994 Kissan kuoleman ensi-illan aikaan Niemi kuvasi jo seuraavaa elokuvaansa, ongelmanuoresta kertovaa Tomasia (1996), joka pääsi tuotantoyhtiö Filminor Oy:n rahapulan takia teatterilevitykseen vasta puolitoista vuotta kuvausten päättymisen jälkeen ja vain yhdellä esityskopiolla. Toisin kävi Niemen kolmannelle elokuvalle, Pojalle ja ilvekselle (1998), joka pyöri 30 esityskopiolla liki 380 000 katsojalle.

Anitassa nähdään mm. Taneli Mäkelä, Liisa Mustonen ja Vesa Vierikko. Kuva: Fantasiafilmi

Anita, Aapo ja Tallinnan pimeys

Ilkka Remeksen nimen taakse kätkeytyvä Petri Pykälä opiskeli nuorukaisena Lontoon elokuvakoulussa ja kirjoitti jo ennen kirjailijauraansa yhden elokuvakäsikirjoituksen. 25-vuotiaan Peter Lindholmin ohjaama Tappavat sekunnit (1985) oli minibudjetin omakustanne-elokuva, joka pyöri yhdellä esityskopiolla 68 maksavalle katsojalle. Lindholm teki työnsä salanimellä, koska oli omien sanojensa mukaan vain paikan päällä valvomassa, että kaikki sujui tuottaja Pykälän toivomalla tavalla – omaa taiteellista panosta hänellä ei ollut.

Lindholmin seuraava elokuva Kill City (1986) oli jo vähän suurempi tuotanto, mutta 650 000 markan (nykyrahassa noin 250 000 euron) budjetti oli samaa luokkaa kuin Visa Mäkisen sen aikaisten elokuvien. Mustavalkoisena 16 mm:n filmille kuvattu ja laboratoriossa värisävytetty elokuva nuorista rikollisista keräsi kahdella esityskopiolla vajaat puolitoista tuhatta katsojaa. Seuraavat vuodet Lindholm työskenteli mainoselokuvien ja tv-tuotantojen parissa.

Vuosi Kill Cityn jälkeen valkokankaille tuli Lain ulkopuolella (1987), Ville Mäkelän ensimmäinen ja viimeinen pitkän elokuvan ohjaustyö, jonka käsikirjoituksen laati Olli-Pekka Parviainen. Oikeussalista alkava elokuva etenee takaumina ja kertoo, kuinka sadistinen raiskaaja pilaa teollaan useammankin ihmisen elämän. Lain ulkopuolella oli yksi 1980-luvun kotimaisen elokuvan helmistä, mutta siitäkään ei tullut yleisömenestystä.

Lain ulkopuolella -elokuvan valmistumisen jälkeen Parviainen luki lehdistä miehiä huijaavasta naisesta ja innostui laatimaan käsikirjoitusluonnoksen, jota hän kehitteli eteenpäin yhdessä Peter Lindholmin kanssa. Syntyi käsikirjoitus-Jussilla palkitun Lain ulkopuolella -elokuvan rakennetta noudattava kertomus nuoresta ja kauniista Anitasta, joka huijaa miehiltä rahat. Yleensä lompakko tyhjenee vasta hotellihuoneessa, jossa miesuhrit sekä saavat että menettävät jotain.

Magneettijuovaiset luottokortit ja pankkiautomaatit toivat vanhaan tarinaan ripauksen nykyaikaa, mutta muuten takaumina kerrotusta elokuvasta piti selvästikin tulla vanhanaikaisuutta hyödyntävää neo-noiria. Lopputulos on raivostuttava, sillä eri henkilöt toimivat kertojina läpi koko elokuvan jokaisen kohtauksen. Nopearytmisen elokuvan ansiot ovat sen visuaalisuudessa: Lindholm ja kuvaaja Kjell Lagerroos olivat erityisen innostuneita noir-tyyppisestä valaistuksesta, vaikka kyseessä olikin värielokuva.

Anitan tuotti Fantasiafilmi Oy, joka puolestaan myi ennakkoon MTV:lle oikeudet kolmiosaiseen laajennetuun sarjaversioon. Tv-kauppojen ansiosta Elokuvasäätiö myönsi elokuvahankkeelle tukensa, ja niin 3,4 miljoonan markan (nykyrahassa runsaan 950 000 euron) vaatimaton budjetti oli kasassa.

Kuvaukset alkoivat jo joulukuussa 1992, ja pääkuvausjakso päättyi maaliskuussa 1993. Seuraavana kesänä kuvattiin elokuvan viimeinen kohtaus yhden päivän aikana. Puolisen vuotta kestäneen leikkausvaiheen lopputulos toi Lindholmille Jussi-palkinnon parhaasta leikkauksesta.

Anitan nimiroolissa nähtiin 25-vuotias Liisa Mustonen ja huijarinaista jahtaavana rikospoliisina Pirkka-Pekka Petelius. Yleisömenestyksen suhteen ei ollut suuria odotuksia: esityskopioita otettiin vain kaksi ja ensi-iltateattereina olivat Andorran kakkossali ja Forumin kolmossali. Koko levityksen aikana katsojia kertyi 5 923. Anitan laajempaa sarjaversiota ei ole uusittu vuoden 2001 jälkeen, eikä elokuvaversiota ole koskaan esitetty televisiossa.

Vuonna 1994 rikoksia tarjoili myös Tallinnan pimeys, jota silloinen Suomen elokuva-arkisto ei hyväksynyt mukaan Kansallisfilmografia-teoksiinsa, koska tutkijat katsoivat elokuvan olevan liian virolainen. Suomalaisten työpanos ei olekaan erityisen suuri: ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Ilkka Järvi-Laturi, tuottaja Lasse Saarinen Filmzolfo Oy:stä, äänileikkaajat ja muutama muu työryhmän jäsen olivat suomalaisia, mutta loput työryhmäläiset samoin kuin kaikki näyttelijät olivat virolaisia. Kaiken lisäksi Järvi-Laturi asui tuolloin New Yorkissa, mutta joka tapauksessa Suomen elokuvasäätiö tuki tuotantoa.

Tallinnan pimeys kertoo juuri itsenäistyneessä Virossa asuvasta voimalatyöntekijästä, joka odottaa vaimonsa kanssa lasta ja auttaa hyvää korvausta vastaan venäläistä mafiaa järjestämään Tallinnaan sähkökatkon. Pohjana oli yhdysvaltalaisen Paul Kolsbyn julkaisematon romaani, jonka kirjailija ja ohjaaja yhdessä sovittivat elokuvakäsikirjoitukseksi.

Ensin eurooppalaisia ja pohjoisamerikkalaisia elokuvafestivaaleja kiertänyt Tallinnan pimeys sai Suomen-ensi-iltansa 11. maaliskuuta 1994 kolmella esityskopiolla. Katsojia sille löytyi vain 1 091 kappaletta.

Tallinnan pimeys oli toinen pitkä elokuva Rauni Mollbergin ja Mikko Niskasen suurelokuvissa ohjaajan apulaisena ja apulaisohjaajana työskennelleelle Ilkka Järvi-Laturille, joka oli debytoinut ohjaajana tosipohjaisella rikostarinalla Kotia päin (1989). Hyvästä alusta huolimatta Järvi-Laturin ura tyssäsi hänen kolmanteen elokuvaansa Historiaa tehdään öisin (1999), jossa Bill Pullmanin ja Irène Jacobin näyttelemät vakoojat seikkailevat Suomessa. Monikansallisessa yhteistuotannosta Suomi oli vähemmistötuottajamaana, ja melkein koko 63 miljoonan markan (nykyrahassa liki 16 miljoonan euron) budjetti kerättiin ulkomailta. Suomen lisäksi elokuva sai teatterilevityksen vain tuottajamaissaan Ranskassa ja Tanskassa – muualla se meni suoraan videolevitykseen.

Järvi-Laturi kuoli pitkäaikaiseen sairauteen maaliskuussa 2023 vain 61 vuoden ikäisenä. Hänen lisäkseen vuoden 1994 kotimaisten elokuvien ohjaajista myös Ere Kokkonen, Rauni Mollberg ja Matti Kassila ovat jo kuolleet.

Vuoden 1994 kotimaisten elokuvien parhaimmistoon voi laskea myös Tero Jartin ohjaaman Aapon, joka ei kuitenkaan 55-minuuttisena kuulu pitkien näytelmäelokuvien sarjaan. Kertomus pilkatun ja vähälahjaisen rengin päätymisestä punakaartin riveihin pohjautui Runar Schildtin samannimiseen novelliin.

1920-luvun puolivälissä 36-vuotiaana itsemurhan tehnyt Schildt oli vuosikymmenten ajan ollut elokuvantekijöiden mielessä. Anssi Mänttärin elämän mittaisena unelmana on ollut Schildtin Kotiinpaluu-novellin filmatisointi, mutta runsaan sadan vuoden aikana suomenruotsalaisen kirjailijan teksteistä on valmistunut vain muutama elokuvasovitus.

Ensimmäinen oli suomalaissyntyisen Mauritz Stillerin Ruotsissa vuonna 1921 ohjaama sovitus Zoja-novellista. Vakoojista kertova Lihamylly-novelli on filmattu kahdesti: Nyrki Tapiovaaran ohjaama Varastettu kuolema valmistui vuonna 1938 ja ruotsalaisen Alf Sjöbergin Med livet som insats kaksi vuotta myöhemmin. Suomessa ruotsalaisille vanhemmille syntynyt Gustaf Molander ohjasi Schildtin Hirsipuumies-novellin filmatisoinnin Ruotsissa vuonna 1945.

Kaksi vuotta ennen Aapon valmistumista Claes Olsson ohjasi Varpusen suudelman (1991), niin ikään vajaan tunnin mittaisen Schildt-filmatisoinnin, joka sai pienimuotoisen teatterilevityksen. Aapo ja Varpusen suudelma ovat viimeiset elokuvasovitukset Runar Schildtin teksteistä.

Aapo valmistui osana Suomen elokuvasäätiön, AVEK:n, Yleisradion ja MTV:n yhteistä Sparrausrinkiä, jossa nuorille lupaaville elokuvantekijöille myönnettiin kiinteä 1,3 miljoonan markan rahoitus elokuvan tekoon. Se sai ensi-iltansa 29. heinäkuuta 1994 vain yhdellä esityskopiolla, mutta siitä huolimatta katsojia kertyi 2 981 – enemmän kuin esimerkiksi Paratiisin lapsille.

Aaposta ei kuitenkaan tullut samanlaista tapausta tai lähtölaukausta ohjaajansa uralle kuin Markku Pölösen Onnen maasta (1993), joka sekin oli toteutunut Sparrausringin ansiosta. Ilman Sparrausrinkiä suomalaisen elokuvan uusi nousu takaisin yleisön suosioon olisi saattanut lykkääntyä vuosilla, sillä Onnen maan myötä Pölönen pääsi tekemään Heikki Turusen Kivenpyörittäjän kylän filmatisointia, joka sai ensi-iltansa helmikuussa 1995 ja palautti uskon kotimaiseen yleisöelokuvaan.

Vuoden 1994 pitkät kotimaiset näytelmäelokuvat (väh. 60 min)

	Pekko ja poika Ohjaus ja käsikirjoitus: Timo Koivusalo | Kuvaus: Harri Räty | Tuotanto: Pertti Pasanen / Spede-Tuotanto Oy Ensi-ilta: 28.10.1994 | 20 esityskopiota | 61 707 katsojaa | 82 minuuttia | 1,66:1 | Julkaistu DVD:llä.
	Vääpeli Körmy – taisteluni Ohjaus ja käsikirjoitus: Ere Kokkonen | Kuvaus: Timo Heinänen | Tuotanto: Marko Röhr / Ere Kokkonen Oy Ensi-ilta: 16.9.1994 | 13 esityskopiota | 55 501 katsojaa | 107 minuuttia | 1,66:1 | Julkaistu DVD:llä.
	Kissan kuolema Ohjaus ja käsikirjoitus: Raimo O. Niemi | Alkuperäisteos: Taru Väyrysen samanniminen romaani | Kuvaus: Jyrki Arnikari | Tuotanto: Claes Olsson / Kinoproduction Oy Ensi-ilta: 2.9.1994 | 7 esityskopiota | 29 069 katsojaa | 89 minuuttia | 1,66:1 | Julkaistu DVD:llä.
	Uuno Turhapuro Ohjaus: Hannu Seikkula | Käsikirjoitus: Pertti Pasanen | Kuvaus: Juha Jalasti | Tuotanto: Pertti Pasanen / Spede-Tuotanto Oy Ensi-ilta: 26.8.1994 | 20 esityskopiota | 20 597 katsojaa | 75 minuuttia | 1,85:1 | Julkaistu DVD:llä.
	Esa ja Vesa – auringonlaskun ratsastajat Ohjaus: Aleksi Mäkelä | Käsikirjoitus: Heikki Vihinen | Kuvaus: Pini Hellstedt | Tuotanto: Markus Selin / Harlin/Selin Productions Oy Ensi-ilta: 11.11.1994 | 14 esityskopiota | 18 211 katsojaa | 93 minuuttia | 1,85:1 | Julkaistu DVD:llä osana Aleksi Mäkelä Collectionia.
	Pidä huivista kiinni, Tatjana Ohjaus ja käsikirjoitus: Aki Kaurismäki | Kuvaus: Timo Salminen | Tuotanto: Aki Kaurismäki / Sputnik Oy Ensi-ilta: 14.1.1994 | 5 esityskopiota | 12 596 katsojaa | 65 minuuttia | 1,85:1 | Julkaistu DVD:llä ja Blu-rayllä.
	Kaikki pelissä Ohjaus: Matti Kassila | Käsikirjoitus: Matti Kassila, Matti Ollila | Kuvaus: Henrik Paersch | Tuotanto: Matti Ollila / Wonderfilm Oy Ensi-ilta: 15.4.1994 | 5 esityskopiota | 9 735 katsojaa | 96 minuuttia | 1,85:1 | Julkaistu DVD:llä (väärin muutettuna PAL-muotoon).
	Anita Ohjaus: Peter Lindholm | Käsikirjoitus: Olli-Pekka Parviainen, Peter Lindholm | Kuvaus: Kjell Lagerroos | Tuotanto: Asko Apajalahti, Jukka Helle, Johannes Lassila / Fantasiafilmi Oy Ensi-ilta: 28.1.1994 | 2 esityskopiota | 5 923 katsojaa | 84 minuuttia | 1,75:1 | Julkaistu DVD:llä (vhs-tasoa).
	Leningrad Cowboys Meet Moses Ohjaus ja käsikirjoitus: Aki Kaurismäki | Kuvaus: Timo Salminen | Tuotanto: Aki Kaurismäki / Sputnik Oy Ensi-ilta: 25.2.1994 | 7 esityskopiota | 5 526 katsojaa | 92 minuuttia | 1,85:1 | Julkaistu DVD:llä ja Blu-rayllä.
	Paratiisin lapset Ohjaus: Rauni Mollberg | Käsikirjoitus: Jouni Lompolo, Rauni Mollberg, Olli Soinio, JP Siili | Alkuperäisteos: Jouni Lompolon ja Olavi Siippaisen novellit | Kuvaus: Jevgeni Anisimov | Tuotanto: Rauni Mollberg / Filmi-Molle Oy Ensi-ilta: 04.11.1994 | 10 esityskopiota | 2 478 katsojaa | 104 minuuttia | 1,66:1 | Julkaistu DVD:llä
	Tallinnan pimeys Ohjaus: Ilkka Järvi-Laturi | Käsikirjoitus: Paul Kolbsy, Ilkka Järvi-Laturi | Kuvaus: Rein Kotov | Tuotanto: Lasse Saarinen / Filmzolfo Oy Ensi-ilta: 11.3.1994 | 3 esityskopiota | 1 091 katsojaa | 99 minuuttia | 1,66:1