Elle (2016)

Yli nelikymmenvuotisen elokuvauran tehnyt Paul Verhoeven on ohjannut 2000-luvulla vain kaksi pitkää elokuvaa, Ellen (2016) ja Black Bookin (2006), joiden välillä ehti vierähtää peräti kymmenen vuotta. Philippe Djianin romaaniin pohjautuva Elle on vahva osoitus siitä, että Verhoeven on yhä terävä ja taitava elokuvantekijä.

Pitkän uransa ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden roolistaan saanut Isabelle Huppert näyttelee Michèleä, noin kuusikymppistä ranskalaista pelituotantoyhtiön johtajaa. Yksin asuva Michèle joutuu kotonaan tuntemattoman tunkeutujan raiskaamaksi, mutta poliisille soittamisen sijaan hän suhtautuu asiaan kylmästi ja rauhallisesti. Michèle alkaa itse selvittää tekijän henkilöllisyyttä ja salaa kokemuksensa ystäviltään ja pojaltaan Vincentiltä (Jonas Bloquet).

Tämän tapauksen lisäksi elokuva seuraa Michèlen suhdetta rakastajaansa, poikaansa ja tämän uuteen tyttöystävään sekä uusiin naapureihinsa. Yksin viihtyvällä naisella on oma synkkä taustansa, joka juontaa juurensa aina Michèlen lapsuusvuosiin saakka. Menneisyyden kokemusten takia hän on menettänyt luottamuksensa poliisiinkin. Lisäksi työelämässä tapahtuvat konfliktit antavat naiselle lisäsyyn yrittää itse selvittää tapaus.

B-luokan kauhuelokuvia aiemmin käsikirjoittaneen David Birken sovittamassa Ellessä on paljon yhteistä Verhoevenin suurimman hitin, Basic Instinct – vaiston varassa (1992), kanssa – sekä tunnelman että vahvan eroottisuuden osalta. Lähes kaikissa elokuvissaan seksiä ja erotiikkaa viljellyt Verhoeven on tässä suhteessa valtavirtaelokuvan uskaliampia ohjaajia. Puhtaasti eurooppalaistuotantona valmistuneessa Ellessä on erotiikkaa ja rajua väkivaltaa – sellaista sisältöä, mitä ei ensimmäisenä odottaisi kahdeksaakymmentä ikävuotta lähestyvältä ohjaajalta, mutta jos tietää ohjaajan taustan, ei häneltä mitään muuta odottaisikaan.

Huppertin loistavan roolisuorituksen ympärille rakennettu Elle on energinen elokuva, joka on toteutukseltaan ja sisällöltään samanaikaisesti nostalginen ja perinteinen. Kuvaus naisesta, joka ei ole yksiselitteisesti uhri eikä sankari, ei ole mikään uusi keksintö, vaikka tällaisten filmien määrä onkin liki olematon verrattuna vastaaviin tarinoihin miehistä.

Verhoevenin viidestoista pitkä elokuva on älykäs ja katsojankin älykkyyteen luottava tutkielma omalaatuisen naisen suhteesta läheisiinsä, menneisyyteensä ja omaan seksuaalisuuteensa. Liki kahdeksankymppinen hollantilaisohjaaja muistuttaa meitä siitä, minkälaisia elokuvia ennen tehtiin ja miksi niitä pitäisi yhä tehdä. 

 
LISÄMATERIAALI

AFI:n puolituntinen haastattelu Huppertin kanssa sekä dokumentti elokuvan teosta.

BLU-RAY-JULKAISU