Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri (2011) [ensi-ilta]

HERRA HEINÄMÄKI JA LEIJONATUULIVIIRI
Suomi 2011

Ohjaus: Matti Grönberg, Pekka Karjalainen
Käsikirjoitus: Timo Kahilainen, Heikki Salo
Tuotanto: Timo Kahilainen / Jackpot Films
Pääosissa: Heikki Hela, Adalmiina Pelli, Heikki Silvennoinen

1 tunti 34 minuuttia

Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri -elokuva perustuu 1990-luvun lopulla YLE:llä esitettyyn televisiosarjaan, joka esitteli pikkulapsille sekä herra Heinämäen että tämän lato-orkesterin. Sittemmin yhtye on julkaissut muutamia levyjä, mutta televisio- tai elokuvatuotannoissa he eivät ole uudelleen esiintyneet, ennen kuin nyt Matti Grönbergin ja Pekka Karjalaisen ohjaamassa elokuvassa. Filmissä itse orkesterilla on taustalle jäävä rooli, kun pääosassa ovat herra Heinämäki ja hänen kotikylänsä muut asukkaat. Mukana on kuitenkin runsaasti lato-orkesterin musiikkia.

Johonkin pysähtyneeseen maaseutukylään sijoittuvassa tarinassa omalaatuinen, lapsenmielinen maanviljelijä herra Heinämäki (Heikki Hela) saa vieraan, kun hänen teini-ikää lähestyvä sisarentyttärensä Adalmiina eli Arska (Adalmiina Pelli) saapuu sedän luokse kesäloman ajaksi. Arska tutustuu kyläläisiin, erityisesti Heinämäen naapurissa asuvan Kakelberg-nimisen leipuriperheen poikaan, jonka kanssa he ryhtyvät selvittämään outoa mysteeriä: joku on jo pitkään sabotoinut Kakelbergin leipomoa. Katsojat saavat syyn jo tietää filmin alussa, kun nähdään takaumajakso, jossa maantierosvo Jeppe Antinpoika (Aku Hirviniemi) vuonna 1808 ryöstää Ruotsin kuninkaan rahankuljetusvaunun ja piilottaa aarteensa kotitaloonsa, joka sijaitsee tässä samaisessa kylässä.

Tuottaja Timo Kahilaisen ja lauluntekijänä paremmin tunnetun Heikki Salon laatima käsikirjoitus on hyvin yksinkertainen, mutta toisaalta, miksi se ei olisi? Kyseessä on lapsille, erityisesti perheen pienimmille suunnattu filmi, jonka ei pidä olla liian vaikeaselkoinen. Vieläkin suurempi oikeutus kevyelle käsikirjoitukselle on se, että filmin pääpaino on henkilöhahmoin liittyvässä huumorissa. Tämä huumori kohdistuu erityisesti herra Heinämäkeen, joka filmin alkupuolella viljelee typeriä munansaannoksia eli sananmuunnoksia, mutta sittemmin tyytyy vain ilveilemään naama kierossa ja esittämään slapstickia sekä ”lainaamaan” eräästä Chaplinin komediasta aamiaiseen ja elävään kanaan liittyvän vitsin. Ihmisenä herra Heinämäki on mies, joka ei osaa sanoa ei.

Elokuvan muihin henkilöhahmoihin lukeutuvat mm. tyypilliset Kummeli-poliisit Mutka (Jukka Rasila) ja Reppanainen (Kahilainen), Mutkan kurvikas puoliso (vuoden ylinäytellyimmän roolin tekevä Outi Mäenpää) sekä itse leipuri Kakelberg (Heikki Silvennoinen). Ikävä kyllä Aku Hirviniemen rooli jää hyvin pieneksi, joka on harmi myös siksi, koska hän on ulkonäöltään, olemukseltaan ja ääneltäänkin hyvin "vanhanaikainen". Hirviniemi sopii erittäin hyvin mennesseen aikaan sijoittuvien tarinoiden näyttelijäksi, maatilan isännäksi tai rengiksikin, ja niinpä hänen esiintymisensä 1800-luvun maantierosvona pitäisi saada enemmän aikaa.

Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri -elokuvalla on poikkeuksellisesti kaksi ohjaajaa, jotka eivät aikaisemmin ole työskennelleet ohjaajakaksikkona. Matti Grönbergillä ja Pekka Karjalaisella on molemmilla kokemusta Kummeli-elokuvien ohjaamisesta, joten yhdessä ohjatun elokuvan yhtenäisyys ei erityisemmin yllätä. Tämä on varmasti myös kuvaaja Harri Rätyn ansiota, joka on pitänyt huolta visuaalisesta jatkuvuudesta ja kuvannut kesäisen ja aurinkoisen filmin. Ohjaajat ovat myös pitäneet huolen siitä, ettei lapsikatsojien keskittymiskyky pääse herpaantumaan, kun etenemistahti on varsin nopea.

Silmiinpistävää elokuvassa ovat 1980-luvun mieleen tuovat vaatteet, autot, rakennukset ja vieläpä poliisiasemallan seinällä roikkuva Kekkosen presidenttipotretti, mutta näistä syistä huolimatta filmi sijoittuu nykypäivään. Mikäli filmistä olisi jätetty pois tuotantoa tukeneen tietokonevalmistajan aparaatit, olisi se voitu lähes sellaisenaan tehdä 1980-luvulle sijoittuvaksi.

Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri on täydellisen viaton koko perheen elokuva, joka sopii perheen pienimmillekin, vaikka ikäraja ei sitä sallikaan. Kotimaisen elokuvan tukijana en käynyt katsomassa filmiä lehdistönäytöksessä, vaan vapaalipulla normaalissa näytännössä. Näytöksen perusteella erityisesti pienet lapset pitivät filmistä, vaikka aikuiskatsojana en itse siitä paljoakaan irti saanut. Sen voin kuitenkin sanoa, että Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri on mukava lisä suomalaiseen lastenelokuvaan, tuoden positiivisella tavalla mieleen SF:n vanhat lastenfilmit 1940- ja 1950-luvulta.

Elokuvateattereissa 23. joulukuuta alkaen