Hiljaisuus (2011) [ensi-ilta]

HILJAISUUS
Suomi 2011

Ohjaus: Sakari Kirjavainen
Käsikirjoitus: Esko Salervo
Tuotanto: Joonas Berghäll
Pääosissa: Joonas Saartamo, Lauri Tilkanen, Ilkka Heiskanen

1 tunti 52 minuuttia

Suomi oli toisen maailmansodan aikana ainoa maa, joka toi rintamalla kaatuneet sotilaansa oman maan multiin haudattavaksi. Niinpä sanomattakin on selvää, että kaatuneidenkokoamispaikasta kertova Hiljaisuus on aiheeltaan ainutlaatuinen elokuva. Pelkkään aiheen poikkeuksellisuuteen filmi ei kuitenkaan jämähdä, vaan kertoo henkilöhahmoihin perustuvan tarinan miehistä ja naisista, joiden ei sodan aikana tarvinnut nähdä taistelua ja pelätä kuolemaa, ainoastaan nähdä kuoleman satoa jokaisena päivänä.

Ohjaaja Sakari Kirjavaisen esikoisohjauksen, Ken tulta pyytää -filmin, osittain kynäilleen Esko Salervon käsikirjoittaman Hiljaisuuden päähenkilöitä ovat kaksi nuorta miestä, jotka ovat välttäneet rintamalle joutumisen, työskennellen nyt kaatuneidenkokoamispaikassa noin kymmenisen kilometrin päässä taistelutantereesta. Antti (Lauri Tilkanen) ja Eino (Joonas Saartamo) ovat olleet kavereita lapsuudesta saakka, mutta eivät tasavertaisia millään tavoin. Paremmin toimeentulevan tilallisen poikana Antti on ollut aina ilman isää kasvanutta Einoa, piikatytön poikaa, paremmassa asemassa.

Tehtävien, jotka eivät häntä itseään kiinnosta tai joita hän ei osaa tai uskalla tehdä, siirtäminen Einon harteille on Antille helppoa. Tilanne ei aluksi muutu miksikään myöskään sota-aikana ja yhteisessä palveluspaikassa, mutta pikkuhiljaa pienen ja syrjäisen maatalon asukkaat muuttuvat – eivät ainoastaan sodan, vaan myös keskinäisten konfliktien takia.

Eino on hieman hitaammanpuoleinen, joka tosin saattaa johtua hänen muista, äärimmäisyyksiin menevistä luonteenpiirteistään: kiltti, avulias, rehellinen ja ahkera, suoraselkäinen suomalainen mies. Antti sen sijaan on helppoon elämään tottunut eikä välitä muiden tunteista. Heidän välinsä alkavat muuttua sotapalveluksen aikana, kun kihloissa oleva Antti ryhtyy heilastelemaan samassa kaatuneidenkokoamispaikassa palvelevan Siirin (Joanna Haartti) kanssa, valehdellen tälle minkä ehtii ja ryhtyen rahanhimossaan käymään kauppaa kaatuneilta löytyneillä tavaroilla, siinä samalla auttaen vihollista. Siiri puolestaan on sinisilmäinen nuori nainen, joka karun totuuden paljastuttua muuttuu katkeraksi ja kylmäksi.

Einon ainoat ystävät palveluspaikalla ovat Korpikangas (Ilkka Heiskanen), tomera äitihahmo Miina (Sinikka Mokkila) ja Siirin työpari Jaana (Terhi Suorlahti). Korpikangas on jo tapaus sinällään; sodan kauhut nähnyt mies, jonka mieli on pysyvästi järkkynyt. Nyt hänen elämäntehtävänään on auttaa kaatuneet sotilaat oman maan multiin.

Hiljaisuus luottaa henkilöhahmoihin ja tarinaansa, ei tapahtumien ja kohtausten määrään. Pelkistetystä tarinasta löytyy kuitenkin nopeasti pinnan alta paljon. Kyseessä ei ole ainoastaan kuvaus niistä ihmisistä, joiden tehtävänä oli nähdä sodan tuotteet, vaan myös kertomus luokkaristiriidoista ja uskonnosta. Sisällissodan aikana oli Einon isä talonpoikana epäilemättä punaisten puolella, mahdollisesti niissä tehtävissä kaatunutkin, koska hänestä ei elokuvassa puhuta yhtikäs mitään, ainoastaan annetaan ymmärtää Einon kasvaneen yksin äitinsä kanssa. Antin isä (Matti Onnismaa) sen sijaan on varakkaampi mies, joka kuvittelee, että hänen poikansa on arvokkaampi kuin muiden lapset.

Edellisenä työnään Åke Lindmanin kanssa täysin Hiljaisuudesta poikkeavan Tali-Ihantala 1944 -elokuvan ohjannut Kirjavainen on saanut näyttelijöistään paljon irti, joka on tietysti välttämättömyys elokuvan toimimisen kannalta, kun puherooleja on hyvin vähän. Niinsanotusta normaalista poikkeavien miesten ja poikien rooleihin ”erikoistunut” Saartamo on uransa parhaassa vedossa, kuten saattaa hyvinkin olla myös Heiskanen, joka tulee epäilemättä saamaan tunnustusta roolisuorituksestaan. Saartamon Einon ja Heiskasen Korpikankaan välillä kun on vissi ero: siinä missä Saartamolla on päärooli, on Heiskasella mystisempi, värikkäämpi ja kiinnostavampi rooli, joka ei kuitenkaan toimisi filmin pääosassa.

Iloinen yllätys on myös Terhi Suorlahti, joka tekee Hiljaisuudessa vasta toisen ja samalla ensimmäisen ison valkokangasroolinsa. Hän ei ole ainoastaan hyvin kaunis ja kuvauksellinen nainen, mutta myös lahjakas näyttelijä, jonka tehtävänä on Hiljaisuudessa pitkälti näytellä ilman sanoja. Teatteritaustastaan huolimatta Suorlahden roolisuoritus ei ole teatraalinen, päinvastoin, se on Saartamon ja Mokkilan suoritusten tavoin hyvin luonnollinen. Teatterista on myös sotilaspastoria näyttelevä Kari ”Erkki Metsola” Hakala napattu ja niin ikään Hiljaisuus on hänellekin vasta toinen ja samalla ensimmäinen iso elokuvarooli. Hän on huikea.

Toki kehunsa ovat myös Tilkanen ja Haartti ansainneet, vaikka Haartti ei ole erityisen moniulotteista roolihahmoa näyteltäväkseen saanutkaan.

Hiljaisuuden alussa on annettava hieman aikaa roolihahmoille tulla tutuiksi ja tilanteiden kehittymiselle, ennen kuin voi antautua sen vietäväksi. Välittömästi se ei mukaansa tempaa. Moitittavaakin on. Timo Hietalan musiikkia on käytetty sellaisissakin kohdissa, missä musiikki on täysin tarpeetonta. Petri Rossin käsivarakuvaus taasen on hyvin häiritsevää, mutta onneksi huteraa kuvausta on vain vähän ja sekin elokuvan alussa. Muutoin elokuva on kyllä varsin pätevästi kuvattu. Uskonnollinen replikointi filmin alkupuolella on varsin epämiellyttävää kuunneltavaa.

Filmin tarina tulee päätökseensä samalla, kun sen päähenkilöt saavuttavat uuden alun. Loppu on hieno ja antaa tyhjentävän selityksen sille, mitä elokuvan nimi tarkoittaa. Hiljaisuus lienee ensimmäinen 1950-luvun jälkeen valmistunut suomalainen sotaelokuva, joka ei ole mitään velkaa Tuntemattomalle sotilaalle, vaan seisoo vahvasti omilla jaloillaan.