hiljamaitotyttovari
Anneli Sauli elokuvassa Hilja – maitotyttö (1953). KAVI.

Syitä siihen, miksi ensimmäinen suomalainen väreissä kuvattu näytelmäelokuva valmistui vasta vuonna 1956, on monia. Kyse oli kustannuksista, käytännön syistä (kotimaassa ei ollut värifilmilaboratorioita) kuin ehkä myöskin halukkuudesta ja osaamisesta. Värivoittoisen filmin aikakausi suomalaisessa elokuvassa alkoi vasta 1970-luvulla, siihen mennessä kotimaiset värielokuvat olivat enemmän tai vähemmän harvinaisia tapauksia.

Ensimmäiset suomalaiset lyhyet värifilmit kuvattiin 1930-luvun puolivälissä ja ensimmäinen värillinen mainosfilmi vuonna 1948. 1940-luvun lopulla väriä suomalaiseen elokuvaan toi kuvaaja Felix Forsmanin perustama mainoselokuvayhtiö Felix-Filmi, joka joutui aluksi hoitamaan värifilmiensä laborointityöt Belgiassa asti. Kun Suomi-Filmin tuottamaan ja Ilmari Unhon ohjaamaan mustavalkoiseen Sadan miekan mies -filmiin (1951) kuvattiin värillinen traileri, asialla lienee ollut juuri Forsman. Loistelias väritraileri löytyy elokuvan DVD-julkaisun lisämateriaaleista ja myös täältä.


Laulu tulipunaisesta kukasta vai Hilja – maitotyttö

Seuraava merkittävä askel kohti pitkää suomalaista värielokuvaa tapahtui vuoden 1953 paikkeilla. Oy Suomen Filmiteollisuuden (SF) johtaja Toivo "T. J." Särkkä oli viettänyt ohjaajan ominaisuudessa parin vuoden hiljaiselon ja oli nyt aikeissa tehdä paluun kameroiden taakse. Hän suunnitteli paluuelokuvakseen värifilmiä Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta -klassikkoromaanista, jonka filmatisointioikeudet olivat kuitenkin tuolla hetkellä ruotsalaisten hallussa ja siten Särkän tavoittamattomissa. Suomalaissyntyinen Mauritz Stiller oli kuvannut Linnankosken romaanista ruotsalaisen mykkäfilmin vuonna 1919, ruotsalainen Per-Axel Branner teki aiheen ensimmäisen äänielokuvasovituksen vuonna 1934 ja vasta vuonna 1938 Teuvo Tulio ohjasi romaanista ensimmäisen suomalaisen elokuvaversion. Tulipunakukan ensimmäinen värifilmatisointi valmistui vuonna 1956, tietysti Ruotsissa ja suomalaissyntyisen Gustaf Molanderin ohjaamana. Aiheen ensimmäinen suomalainen värifilmatisointi oli Mikko Niskasen vuoden 1971 elokuvasovitus.

Koska Tulipunakukka ei ollut saatavilla, Särkkä otti filminsä aiheeksi Linnankosken novellin Hilja maitotyttö. Kuvaaja Kalle Peronkosken kanssa hän suunnitteli aiheesta pitkää värifilmiä, mutta lopulta Särkkä muutti kustannussyistä mielensä   kuitenkin vasta sen jälkeen, kun he olivat ehtineet kuvaamaan elokuvan trailerin väreissä. Tämä traileri on nykyään pölyttymässä jossakinpäin Yleisradion arkistossa, eikä sitä ole vieläkään luovutettu Kansalliselle audiovisuaaliselle instituutille, jonka kautta se voisi tulla halukkaiden katseltavaksi.

Mustavalkoinen Hilja – maitotyttö sai ensi-iltansa joulukuussa 1953 ja teki pääosaa näytelleestä Anneli Saulista tähden. Sauli oli sitä ennen nähty samana vuonna Armand Lohikosken Me tulemme taas -tukkilaiselokuvassa.

ylimertenjamannerteniso

Yli merten ja mannerten

Yksi dokumentti ehti "pilata" SF:n ja Suomi-Filmin välisen kilpailun ensimmäisen pitkän suomalaisen värielokuvan valmistamisesta. Veronalennuskäyttöön tehtyjä lyhytelokuvia ohjannut ja tuottanut Erkki V. Oksanen aloitti vuonna 1952 kuvaamaan pitkää matkailuelokuvaa 16 mm:n levyiselle värifilmille, aikeinaan tuoda se teattereihin vuoden 1953 tammikuussa 35 mm:n formaattiin levennettynä. Rahojen loputtua Oksaksen avuksi lähti Fennada-Filmi Oy, jonka turvin hän sai viimeisteltyä elokuvan. Yli merten ja mannerten -nimen saanut dokumenttielokuva saapui teattereihin kuitenkin lopulta vasta 28. päivänä syyskuuta 1956, alle kaksi kuukautta ennen Juhaa. Vaikka kyse oli ensimmäisestä pitkästä suomalaisesta värielokuvasta, jäi sen yleisönsuosio varsin alhaiseksi.

Toinen varhainen kotimainen värifilmi oli Viljo Lampelan ohjaama ja tuottama Kiusausten vuori. SF:n palkkalistoilla 1930- ja 1940-luvuilla ollut Lampela tuotti oman debyyttiohjauksensa vuonna 1952, ja pari vuotta myöhemmin hän alkoi tehdä Kiusausten vuorta, josta oli tuleva ensimmäinen suomalainen väreissä kuvattu pitkä näytelmäelokuva. Touhussa oli kansainvälisyyttä: tarinan päähenkilöt olivat ulkomaalaisia, kuvauspaikkana oli Jerusalem, puhuttuna kielenä englanti, mutta näyttelijät tietysti kaikki suomalaisia. Naispääosassa nähtiin Lampelan vaimo Kaija Rahola, joka oli 1940-luvun filmitähtiä. Tuotantoa rasittivat talousongelmat, josta syystä vuoden 1954 aikana kuvatun elokuvan ensi-ilta siirtyi lopulta aina vuoteen 1960 saakka. Yleisömenestys ei ollut mainittava.

 

Aleksis Kiveä ja Juhani Ahoa

1950-luvun puoliväliin tultaessa molemmat maan suurimmat elokuvayhtiöt, SF ja Suomi-Fillmi, suunnittelivat omaa värifilmiään. Särkkä kaavaili nyt yhtiön ensimmäisen värielokuvan aiheeksi Aleksis Kiven Seitsemää veljestä, filmin ohjaajaksi Edvin Lainetta ja Juhanin rooliin Veikko Sinisaloa. Suunnitelmat olivat pitkällä, mutta jälleen ne kariutuivat. Laine, joka oli itse näytellyt Juhanin roolin Wilho Ilmarin Seitsemässä veljeksessä (1939), pääsi tekemään ensimmäisen värielokuvansa vasta vuonna 1968, eikä hän sen jälkeen mustavalkofilmien pariin enää palannutkaan.

Seitsemän veljeksen sijaan Särkkä otti SF:n ensimmäisen värifilmin aiheeksi Juhani Ahon Juhan, klassikkoromaanin, joka sekin oli Tulipunakukan tavoin filmattu ensimmäisen kerran Ruotsissa Mauritz Stillerin ohjauksessa. Suomessa aiheesta oli ethty vain yksi filmatisointi Nyrki Tapiovaaran ohjaamana vuonna 1937. Ennen Tapiovaaraa tuotantoyhtiö Aho & Soldan oli houkutellut Valentin Vaalaa elokuvan ohjaajaksi, mutta Vaala lähtikin Suomi-Filmin palkkalistoille. Särkkä laati itse Juhan käsikirjoituksen ja ryhtyi myös sen ohjaajaksi.

Risto Orkon johtama Suomi-Filmi sen sijaan päätyi Kiven aiheeseen ensimmäisen värielokuvansa kohdalla. Seitsemän veljeksen sijaan Orko otti ohjelmaan Nummisuutarit, josta Erkki Karu oli ohjannut Suomi-Filmille mykkäfilmatisoinnin vuonna 1923 ja Wilho Ilmari äänielokuvan Suomen Filmiteollisuudelle vuonna 1938. Uuden värisovituksen ohjaajavalinta oli itsestäänselvyys: Valentin Vaala, yhtiön ehdoton ykkönen. Vaala laati elokuvan käsikirjoituksen yhdessä ohjaajakollega Ilmari Unhon ja Usko Kempin kanssa.

Niin SF:n  Juhan kuin Nummisuutarienkin ulkokuvat otettiin kesällä 1956. Särkällä oli kuvaajinaan Kauno Laine ja Osmo Harkimo, Vaalalla pitkäaikainen vakiokuvaajansa Eino Heino ja tämän "neuvonantajana" neuvostoliittolainen Viktor Masevitsh. Syynä tähän oli Suomi-Filmin ja Sovcolorin välinen sopimus, joka takasi Suomi-Filmille ilmaiset värifilmit ja laboroinnit Leningradissa vastineeksi Nummisuutarien Neuvostoliiton-levitysoikeuksista. Särkän Juha kuvattiin ilman tällaisia sopimuksia, värimateriaalina oli yhdysvaltalainen Eastmancolor, kuvausoptiikkana anamorfinen Agascope ja laborointityöt teetettiin Tukholmassa. Juhasta tuli siten myös ensimmäinen suomalainen laajakangaskuva. 

juhaiso
Juhan alkuperäinen juliste. KAVI.

Vaikka Juhaa ja Nummisuutareita kuvattiin samana kesänä, ehti Särkän filmi ensi-iltaan lähes kolme kuukautta Nummisuutareita aiemmin. Nopeana ja toimeliaana tuottaja-ohjaajana tunnetun Särkän Juha valloitti muutaman suuren kaupungin valkokankaat 9. päivänä marraskuuta 1956 kuuden esityskopion voimin ja ylsi lopulta vuoden 1956 tilastoissa katsotuimmaksi kotimaiseksi. Huolellisesti filminsä tehneen Vaalan Nummisuutarit laskettiin liikkeelle helmikuuta toisena päivänä vuonna 1957, mutta Juhan kuuden esityskopion sijaan Nummisuutareista otettiin kymmenen kopiota. Vaikka Nummisuutareillakin riitti kilpailijoita, oli se vuoden 1957 katsotuin kotimainen elokuva.

Normaalia mustavalkofilmiä tuntuvasti korkeammista tuotantokustannuksista huolimatta niin Särkän kuin Vaalankin filmit olivat nykypäivän budjetteihin nähden halpoja tuotantoja. Juha tuli maksamaan alle 870 000 nykyeuroa inflaatioon suhteutettuna, Nummisuutarit hieman yli 890 000 nykyeuroa. Toki molempien tuotantokustannukset pysyivät alhaalla, kun tuotantoyhtiön kiinteitä kuluja, esimerkiksi henkilökunnan kuukausipalkkoja, ei otettu elokuvien budjeteissa huomioon.

Juhan kolmessa suurimmassa roolissa nähtiin edustava otos suomalaisista elokuvanäyttelijöistä. Juhan rooliin valittiin 1930-luvun puolivälistä 1940-luvun alkupuolelle Suomen suosituimpiin miesnäyttelijöihin lukeutunut Eino Kaipainen, tuolloin jo 55-vuotias valkokankaan veteraani. Juhan rooli oli Kaipaisen ensimmäinen filmipääosa sitten Hannu Lemisen Ratavartijan kauniin Inkerin (1950) ja myös jäi hänen viimeiseksi pääosakseen. Naispääosaan Marjan rooliin tuli 23-vuotias Elina Pohjanpää, jolle Juha oli vasta yhdeksäs elokuva, mutta jo kuudes pääosa. Lemisen Amor hoi!:ssa (1950) ensiesiintymisensä valkokankaalla tehnyt Pohjanpää nähtiin heti seuraavaksi Unhon Kuisman ja Helinän (1951) naispääosassa. Shemeikaksi Särkkä valitsi Veikko Uusimäen, jonka aikaisemmista rooleista tunnetuimmat olivat Vuotuan Villen osa Jorma Nortimon hittikomediassa Rovaniemen markkinoilla (1951) ja Baranovin osa Edvin Laineen monumentaalisessa Tuntemattomassa sotilaassa (1955).

juha11
Elina Pohjanpää Marjana Juhassa. KAVI.

Vaalan Nummisuutarien näyttelijäkaarti oli varsin tuore: vaikka mukana oli tietysti vanhempiakin näyttelijöitä, eivät nämäkään olleet elokuvayleisölle erityisen tuttuja. Pääosassa Eskon roolissa nähtiin 24-vuotias Martti Kuningas, joka oli aiemmin vain vilahtanut valkokankaalla yhtenä sotilaista Tuntemattomassa sotilaassa. Topiaana nähty Lauri Leino oli jo 53-vuotias, mutta sai vasta nyt ensimmäisen varsinaisen elokuvaroolinsa. Nuoria niminäyttelijöitä edustivat Heidi Krohn Jaanana ja Helge Herala Mikko Vilkastuksena.

Toistakymmentä vuotta Nummisuutarien jälkeen Vaala kertoi eri lehtihaastatteluissa mielipiteitään värielokuvista. Hän kertoi olleensa värin suhteen yhtä epäluuloinen kuin äänielokuvaakin kohtaan. "Vähitellen kiinnostus [värifilmiä kohtaan] kuitenkin nousi, enkä nykyään voisi kuvitellakaan tekeväni mustavalkoista filmiä. Se on minusta kuivaa katsottavaa", Vaala laukoi. "Nykyisin teen melkein pelkästään värikuvia. Väri antaa paljon enemmän mahdollisuuksia, lisää tunnelmaa. Haluaisin nähdä esimerkiksi Ihmiset suviyössä väreissä, miten paljon vaikuttavampi se olisikaan".


nuorimyllari11
Seppä (Oiva Luhtala) ja mylläri (Martti Kuningas) elokuvassa Nuori mylläri. KAVI.

Niskavuoren naisia ja Kulkurin masurkkaa

Fennada-Filmi oli SF:n ja Suomi-Filmin rinnalla yksi maan kolmesta tärkeimmästä elokuvavalmistamosta, joka oli jo mennyt tuotantotahdissa Suomi-Filmin ohi. Poiketen niin SF:n ensimmäisestä kuin Suomi-Filmin peräti neljästä ensimmäisestä värifilmistä, Fennadan ensimmäinen värielokuva pohjautui alkuperäiskäsikirjoitukseen. Erittäin tuottelias Aarne Tarkas laati anakronistisen Kulkurin valssi -tyyppisen käsikirjoituksen hulivilikreivistä, joka lähtee kulkuriksi ja tapaa matkallaan monia nuoria naisia. Kulkurin masurkka -nimen saanut filmi kuvattiin Suomi-Filmin tavoin Sovcolorin värein, ja Nummisuutarien väriasiantuntija Masevitsh vastasi samasta tehtävästä myös tässä filmissä. Elokuvan kuvaajana oli Esko Töyri.

Kulkurin masurkka valmistui 420 000 nykyeurolla, puolet halvemmalla kuin Juha ja Nummisuutarit. Yksi mahdollinen selitys tähän on Kulkurin masurkan huomattavasti helpommin toteutettavissa ollut aihe, joka ei esimerkiksi vaatinut yhtä pitkiä ja vaikeita kuvausmatkoja kuin Juha, eikä Tarkas ollut lainkaan niin tarkka ja hidas tekijä kuin Vaala. Kulkurin masurkka ei kuitenkaan Juhasta ja Nummisuutareista poiketen ollut ensi-iltavuotensa katsotuin elokuva, vaan tuotti Fennada-Filmin kirjanpidon mukaan 63 000 nykyeuron tappion. Niinpä Fennada-Filmin seuraavaa värielokuvaa, Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla -epookkia (1968), saatiinkin odotella peräti kymmenen vuotta.


niskavuorennaisetvaristill
Teija Sopanen Ilonan roolissa Niskavuoren naisissa. KAVI.

Vuonna 1958 valmistunut Kulkurin masurkka sai kilpailijakseen kaksi muutakin kotimaista värifilmiä, Vaalan Suomi-Filmille ohjaamat Nuori mylläri -musiikkikomedian ja Niskavuoren naiset -draaman. Nuori mylläri oli ensimmäinen filmatisointi Maiju Lassilan samannimisestä näytelmästä ja ylipäätään vasta toinen Lassila-filmatisointi Tulitikkuja lainaamassa -hitin (1938) jälkeen. Niskavuoren naiset oli puolestaan sovitus Hella Wuolijoen tunnetusta näytelmästä, jonka ensimmäisen elokuvasovituksen Vaala itse oli ohjannut erittäin hyvällä menestyksellä vuonna 1938. Sittemmin Niskavuorelle oli palattu Vaalan ohjaamassa klassikossa Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä (1946) ja Edvin Laineen elokuvissa Niskavuoren Heta (1952), Niskavuoren Aarne (1954) ja Niskavuori taistelee (1957). Vaalalle Niskavuoren naisten filmaaminen toistamiseen ei ollut aivan uusi kokemus: 1950-luvulla hän oli jo joutunut ohjaamaan uudet versiot Orkon Siltalan pehtoorista (1934), omasta Miehekkeestään (1936) ja tietysti Nummisuutareista.

Nuoren myllärin nimiroolissa nähtiin Nummisuutareista tuttu Martti Kuningas, josta Vaala oli kovaa kyytiä tekemässä suuren filmitähden, mutta niin vain Kuninkaan elokuvauralle tuli Nuoren myllärin jälkeen viidentoista vuoden tauko. Nuoren myllärin suurimman naisroolin näytteli missinä ja televisiotoimintaansa aloittaneen Yleisradion TV-kuuluttajana tunnettu Teija Sopanen, joka sai näytellä suuren Ilona Ahlgrenin roolin myös Niskavuoren naisissa. Niskavuoren naisten miespääosaan Aarneksi Vaala valitsi Erkki Viljoksen, joka näytteli miespääosat myös ohjaajan kahdessa aiemmassa uudelleenfilmatisoinnissa, elokuvissa Siltalan pehtoori (1953) ja Minä ja mieheni morsian (1955). Myös Viljoksen filmitähteys päättyi Vaalan ohjauksessa, Niskavuoren naisten jälkeen hän teki enää vain pari sivuroolia.

sampo11
Sampo ja sen ainoa suomalainen näyttelijä, Urho Somersalmi Väinämöisenä. KAVI.

Vaala kuvasi vuoden 1958 elokuvansa melkoista tahtia: kesällä 1957 pantiin ensin purkkiin kokonaan kesällä ja luonnon helmassa tapahtuva Nuori mylläri, sen jälkeen kuvattiin pääosin talvisaikaan sijoittuvan Niskavuoren naisten kesäkuvat ja sitten jatkettiin Nuoren myllärin studiokuvauksilla. Nuoresta mylläristä tuli vuoden 1958 toiseksi katsotuin kotimainen Edvin Laineen Sven Tuuvan jälkeen, mutta tasokkuudestaan huolimatta Niskavuoren naiset ei mennyt läheskään niin hyvin kuin aiheen ensimmäinen filmatisointi. Siitä tuli kuitenkin ensimmäinen kotimainen värielokuva, joka palkittiin Jussilla. Palkinto tuli Emma Väänäsen roolityöstä Loviisana. Saman roolin näyttelemisestä hänet oli palkittu Jussilla jo yksitoista vuotta aiemmin elokuvasta Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä

Suomi-Filmin kolmas ja viimeinen värifilmi 1950-luvulla oli Aleksander Ptushkon ohjaama Sampo (1959), ensimmäinen ja tähän mennessä myöskin ainoa valkokankaalle tehty suuri Kalevala-filmatisointi. Neuvostoliittolaisen Mosfilmin pääasiassa rahoittama ja toteuttama elokuva oli pieniltä osin suomalaista yhteistuotantoa, vaikka se ei lopputuloksessa erityisemmin näkynytkään. Tuotantona se oli aivan toista maata kuin yksikään aiempi "kotimainen" elokuva: miljardin markan eli noin 25 miljoonan nykyeuron budjetti, monta kuvausmaata ja näyttelijöitä useista eri maista. Elokuvasta filmattiin samanaikaisesti peräti neljä eri versiota: venäjän- ja suomenkieliset versiot sekä anamorfisena laajakuvana että täyskuvana. Vahvasti venäläisvoittoisena elokuvana Sampo ei tavoittanut suomalaisia katsojia siinä määrin, että se olisi edes suomalaisten tuotantokustannustensa osalta päässyt voitolle. Myöhemmin Risto Orko kertoi Opetusministeriön luvanneen korvata elokuvasta mahdollisesti aiheutuvat tappiot, mutta lopulta jättäneen lupauksensa täyttämättä.

virtasetjalahtisetisojuliste
SF:n, Suomi-Filmin ja Fennadan jälkeen värifilmiin pääsi käsiksi Veikko Itkonen.

Sammon kanssa samana vuonna valmistui toista ääripäätä edustanut kotimainen värielokuva, erittäin halvalla tehty Virtaset ja Lahtiset -komedia, jonka toteutus muistutti television tilannekomediasarjaa. Tuottaja Veikko Itkonen otti yhtiönsä ensimmäisen värifilmin aiheeksi Leena Härmän tuoreen samannimisen näytelmän, jonka hän uskoi menevän yleisöön paremmin kuin yhtiön edellinen elokuva, Jack Witikan ohjaama alkoholistidraama Mies tältä tähdeltä (1958), joka voitti kolme Jussia. Witikka sai ohjata myös Virtaset ja Lahtiset, eikä hän vaivautunut laatimaan Härmän näytelmästä varsinaista elokuvakäsikirjoitusta, vaan teki filminsä suoraan näytelmän pohjalta.

Eastmancolorin värifilmille kuvatun elokuvan kuvaajaksi Itkonen palkkasi brittiläisen Robert Huken. Englantilaisten kanssa työskentely ei ollut Witikalle uutta, olihan hän aikanaan käynyt Englannissa opiskelemassa ja saanut itsensä Michael Powellin tuottamaan esikoisohjauksensa Aila – Pohjolan tyttären (1951). Virtasten ja Lahtisten kuvaaja Huke kuvasi myöhemmin muutamia suurten Hollywood-tähtien filmejä: Sotahullun (1962) pääosassa nähtiin Steve McQueen ja Under Milk Woodin (1972) tähtinä Richard Burton, Elizabeth Taylor ja Peter O'Toole.

Sampoon verrattuna Virtaset ja Lahtiset oli kengännauhabudjetin työ, mutta niin vain se meni yleisöön paremmin kuin kallis neuvostoliittolais-suomalainen kilpailijansa. Virtaset ja Lahtiset oli myöskin ensimmäinen pitkä elokuva, jonka laborointityöt tehtiin Suomi-Filmin vastaperustetussa värifilmilaboratoriossa.

Vuonna 1959 valmistui myös Valkoisen peuran (1952) ohjanneen Erik Blombergin viimeinen pitkä elokuva, Hääyö. Ruotsalais-puolalais-suomalaisena yhteistuotantona tehty elokuva kuvattiin suomalaisen Blombergin johdolla Puolassa ja filmin pääosissa nähtiin kaksi ruotsalaista, Harriet Andersson ja Folke Sundqvist. Ingmar Bergmanin Kesä Monikan kanssa -filmin (1953) pääosan näytellyt Andersson oli jo tuolloin suuri nimi eurooppalaisessa elokuvassa, mutta Hääyöstä se ei tehnyt menestystä. Tuotantokustannuksiltaan Hääyö oli toiseksi kallein suomalaisfilmi siihen mennessä nykyrahassa lähes kolmen miljoonan euron budjetillaan, mutta Sammon tapaan Hääyökin valmistui pääosin ulkomaisella rahoituksella. Hääyön suomalainen ensi-ilta oli vasta vuonna 1962, eikä siitä tullut menestystä täälläkään.

toivelauluja11
Pirkko Mannola ja Esko Salminen Toivelauluissa. KAVI.

Musikaaleja

Jo mainitun Kiusausten vuoren lisäksi vuoden 1960 aikana ensi-iltaan tuli myös Jack Witikan ohjaama ja Veikko Itkosen tuottama värifilmi Iloinen Linnanmäki, joka oli käytännössä vain Linnanmäen huvipuiston väreissä kuvattu pitkä mainos. Siinä ohjaajan tuleva vaimo Tea Ista ja muutamat muut seikkailevat pitkin helsinkiläistä huvipuistoa hyvin olemattoman juonen merkeissä. Tällä kertaa filmin kuvauksesta vastasi uutiskuvaajan ja yhden pitkän filmin kokemuksella Itkonen itse, Virtasten ja Lahtisten tapaan Eastmancolorin väreissä. Myös Iloisen Linnanmäen laborointityöt tehtiin Suomi-Filmillä, jonka värifilmilaboratorio oli Kansallisfilmografian mukaan silloin vielä niin kehittymätön, ettei Iloisessa Linnanmäessä voitu käyttää esimerkiksi lainkaan ristikuvia. Elokuvan huono yleisömenestys päätti Itkosen ja Witikan yhteistyön, Witikka meni Suomi-Filmille ohjaamaan hienon Pikku Pietarin pihan (1961) ja lähti sen jälkeen pysyvästi teatteriin, kun taas Itkonen tuotti vielä muutaman filmin ja muutti sen jälkeen ulkomaille.

Suomen Filmiteollisuudelle mm. Kauniin Veeran eli ballaadin Saimaalta (1950), Pekka Puupään (1953) ja Lentävän kalakukon (1953) ohjanneen Ville Salmisen tie oli vienyt takaisin SF:lle useamman Fennada-Filmillä vietetyn vuoden jälkeen. Fennadalla Salminen oli yltänyt uransa parhaimpaan tulokseen fantastisella Evakolla (1956), mutta pian SF:lle palattuaan hän joutui jälleen ohjaamaan Reino Helismaan käsikirjoittamia musiikkikomedioita. Yks' tavallinen Virtanen (1959) ja Kaks tavallista Lahtista (1960) saivat vuonna 1961 seurakseen Toivelauluja-nimisen musikaalin, jossa on vain lukuisia laulu- ja tanssinumeroita, jotka kaikki on kuvattu SF:n studiossa. Pääparina nähtiin Esko Salminen ja Pirkko Mannola, jotka tekivät samana vuonna myös Aarne Tarkaksen komediat Tähtisumua ja Tyttö ja hattu.

Salmisen uralle Toivelauluja merkitsi sekä ensimmäistä värifilmiä että viimeistä elokuvaohjausta. Odotettua kehnompi yleisömenestys ei tähän kai ollut pääsyynä, vaan myöskin Salmiselle tarjottujen käsikirjoitusten taso. Tasan 30 pitkää elokuvaa kattanut ura päättyi tylsään filmiin.

Toisaalla, Suomi-Filmin talossa, Valentin Vaala ryhtyi ohjaamaan Usko Kempin kynäilemää Nuoruus vauhdissa -nimistä "kesäkeittoa", jossa Lasse Liemola ja Laila Kinnunen näyttelevät Helsingissä seikkailevia nuoria rakastavaisia aina välillä laulellen. Reijo Lås ja Yrjö Aaltonen kuvasivat filmin Sovcolorin väreissä, mutta kun kaikki muu filmissä oli aikaansa pahasti jäljessä, nykyaikainen värikuvaus oikein korosti filmin vanhkantaisuutta. Sen verran heikosti filmi yleisöön meni, että uran toinen filmipääosa jäi myös Liemolan viimeiseksi ja Kinnunenkin nähtiin enää vain yhdessä filmissä, josta enemmän hieman myöhempänä. Vaala puolestaan sai ohjata tämän jälkeen enää vain yhden elokuvan, uransa 44. pitkän filmin Totuus on armoton (1963), joka oli jälleen mustavalkoinen. Pitkien filmin teon jälkeen Vaala teki eläkepäiviin saakka tilauselokuvia, tietysti väreissä.

kuntuomikukkiivaristill
Mauno Kuusisto ja Tamara Lund elokuvassa Kun tuomi kukkii KAVI.

Ennen kuin SF:n tuotantotoiminta loppui vuonna 1963, ehdittiin Särkän tallissa tehdä vielä kaksi värielokuvaa. Hyvän yleisömenestyksen saanut Kertokaa se hänelle (1961) oli laulaja Mauno Kuusiston omaan elämään pohjautunut draama, jossa Kuusisto itse näytteli ja lauloi superhittinsä, jonka mukaan itse elokuvakin nimettiin. Ohjaajana debytoinut Åke Lindman sai ohjata myös toisen Kuusisto-elokuvan, Eastmancolorin väreissä kuvatun Kun tuomi kukkii -romanssin (1962), jossa Kuusiston vastanäyttelijänä nähtiin Tamara Lund. Kuusisto ja Lund lauleskelevat kesäisessä, menneen ajan Suomessa, ilman sen erikoisempaa juonta. Edellistä filmiä heikompi yleisömenestys johti siihen, ettei Kuusisto päässytkään näyttelemään enää kolmannessa filmissä, jollaiseksi suunniteltiin suurta historiallista draamaa Balkanin santaan haudatuista pojista. Hilja – maitotytön kuvannut Kalle Peronkoski sen sijaan pääsi Kun tuomi kukkii -elokuvan kohdalla vihdoinkin kuvaamaan pitkän filmin väreissä.

Särkkä itse ohjasi viimeisenä elokuvanaan värifilmin, ranskalaisnäytelmään pohjautuvan Ihanan seikkailun (1962), joka oli kuvaava päätös Särkän ohjaajauralle: menneseen aikaan sijoittuva pieni romanttinen tarina, kuten hänen suurimmat menestyselokuvansakin. Juhan tapaan myös Ihana seikkailu oli filmattu ruotsissa Mauritz Stillerin ja Per-Axel Brannerin ohjauksessa. Särkän 49. ohjaustyön kuvasi Olavi Tuomi Eastmancolorin väreissä ja pääosan näytteli Särkän senhetkinen suosikki, Pirkko Mannola.

Siinä missä vuoden 1962 värifilmeistä Kun tuomi kukkii ja Ihana seikkailu edustivat menneen loppua, Yö vai päivä oli vahva merkki uuden aikakauden alusta. Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta ohjasivat yhdessä Filminorin tuottaman kesäisen draamafilmin, jonka naispääosaan he saivat monista SF:n ja Fennadan filmeistä tutun Elina Salon. Noin 460 000 nykyeurolla tuotettu Eastmancolor-elokuva ei ollut yleisömenestys, mutta oli kuitenkin alku molempien ohjaajiensa menestyksekkäille urille filmintekijöinä.

Muutamia studiokauden varhaisia värifilmejä on pidetty kuin kukkaa kämmenellä. Suomen Filmiteollisuuden ja Suomi-Filmin elokuvat ostanut Kansallinen audiovisuaalinen instituutti on restaroitunut Nummisuutarit, Nuoren myllärin sekä Sammon. Mainituista elokuvista KAVI:n omistuksessa ovat myös Juha, Toivelauluja, Nuoruus vauhdissa, Kun tuomi kukkii ja Ihana seikkailu.

yovaipaivavaristill
Elina Salo ja Eino Krohn elokuvassa Yö vai päivä. VLMedia.

Pienyrittäjät asialla

Yö vai päivä oli jo ainakin tietyssä mielessä uutta aaltoa, mutta termin suomalaiseen elokuvaan tuonut Maunu Kurkvaara oli ensimmäinen pientuottaja, joka kykeni tekemään useita värifilmejä. Ensimmäiset pitkät filminsä Kurkvaara oli tehnyt jo 1950-luvun puolivälissä, mutta kun hän vuonna 1963 vielä perusti oman värifilmilaboratorionsa, saattoi hän alkaa tehdä "yhden miehen elokuviaan" väreissä. Ensimmäisenä näistä valmistui Meren juhlat (1963), päätösosa Kurkvaaran nuorista kaupunkilaisista kertovaan trilogiaan, jonka ensimmäiset osat Rakas... (1961) ja Yksityisalue (1962) oli kuvattu mustavalkoisena. Vielä samana vuonna Meren juhlien kanssa teattereihin tuli Kurkvaaran huomattavasti kaupallisempi työ, iskelmäelokuva Lauantaileikit (1963), jonka henkilöohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi Kurkvaara palkkasi aiemminkin iskelmäfilmien parissa työskennelleen Aarre Elon. Filmin ykköstähdeksi kiinnitettiin Laila Kinnunen.

Noin 230 000 nykyeurolla tuotettu Lauantaileikit jäi Elonetin mukaan 115 000 nykyeuron verran tappiolle, ja tästä syystä Kurkvaara teki neljä seuraavaa elokuvaansa mustavalkoisena, koska se oli Kurkvaara-Filmin omasta värifilmilaboratoriosta huolimatta tuntuvasti edullisempaa. Värifilmin pariin Kurkvaara palasi 1960-luvun loppupuolella. Suurisuuntaisimpana suomalaisena värielokuvana mainostettu Tänään olet täällä (1966) oli kuitenkin Kurkvaaran tuttuun tyyliin tehty varsin edullisesti, reilusti alle 300 000 eurolla, mutta tappiota kertyi silti 165 000 euroa. Myös 215 000 eurolla tuotettu Rottasota (1968) oli raskaasti tappiollinen, peräti 160 000 euron verran pakkasen puolelle jääneenä. Näiden jälkeen Kurkvaara teki väreissä vielä Punatukan (1969) ja huonosti menneen Kujanjuoksun (1971), jota seurasi yli kymmenen vuoden tauko.

1960-luvun puolivälistä alkaen kotimaisia värifilmejä alkoi ilmestyä yhä enemmän, mutta vasta vuonna 1979 kaikki vuoden kotimaiset elokuvat olivat värielokuvia. 1960-luvun suurvärielokuva oli Fennada-Filmin tuottama ja Edvin Laineen ohjaama Täällä Pohjantähden alla (1968), jota seurasi saman yhtiön tuottama ja Matti Kassilan ohjaama Vodkaa, komisario Palmu (1969). Aikansa mittapuulla kallis oli myös Åke Lindmanin ja Palmer Thompsonin ohjaama suomalais-yhdysvaltalainen yhteistuotanto Juokse kuin varas (1964), jonka budjetti vastaa nykyrahassa yli 900 000 euroa.

Jörn Donner aloitti värifilmien teon Mustaa valkoisella -hitillään (1968), jota seuranneet Sixtynine 69 (1969), Naisenkuvia (1970) ja Anna (1970) olivat myös värielokuvia. Sen sijaan Spede Pasanen teki pitkään mustavalkoisia elokuvia. Vuosina 1964–1980 Pasanen tuotti kaksikymmentä elokuvaa, joista vain kolme oli värielokuvia ja yksi osittain värifilmi. Ere Kokkosen ohjaaman Leikkikalugangsterin (1969) loppupuoli on kuvattu väreissä, kun Kokkonen ja Pasanen kokeilivat värifilmin tekoa käytännössä. Samana vuonna valmistunut Pohjan tähteet kuvattiin kokonaan väreissä, mutta Pasasen tuotantoyhtiön seuraava värifilmi nähtiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin.

Kaikki tässä kappaleessa mainitut elokuvat kuvattiin Eastmancolorin filmille.

Pitkät värielokuvat 1956–1975 (vähintään 60 min)

VUOSI ELOKUVA OHJAUS TUOTANTO VÄRIMENETELMÄ
1956 Yli merten ja mannerten [dok] Erkki V. Oksanen Fennada-Filmi Oy Eastmancolor
1956 Juha Toivo Särkkä Suomen Filmiteollisuus Eastmancolor
1957 Nummisuutarit Valentin Vaala Suomi-Filmi Oy Sovcolor
1958 Kulkurin masurkka Aarne Tarkas Fennada-Filmi Oy Sovcolor
1958 Nuori mylläri Valentin Vaala Suomi-Filmi Oy Sovcolor
1958 Niskavuoren naiset Valentin Vaala Suomi Filmi Oy Sovcolor
1959 Sampo Aleksander Ptushko Suomi-Filmi Oy
Mosfilm
Sovcolor
1959 Virtaset ja Lahtiset Jack Witikka Veikko Itkonen Oy Eastmancolor
1959 Hääyö [Suomeen 1962] Erik Blomberg Allotria Filmi Oy
P.P. Film Polski
Nordisk Tonefilm
Eastmancolor
1960 Kiusausten vuori Viljo Lampela VL Production Eastmancolor
1960 Iloinen Linnanmäki Jack Witikka Veikko Itkonen Oy Eastmancolor
1961 Nuoruus vauhdissa Valentin Vaala Suomi-Filmi Oy Sovcolor
1961 Toivelauluja Ville Salminen Suomen Filmiteollisuus Eastmancolor
1962 Kun tuomi kukkii Åke Lindman Suomen Filmiteollisuus Eastmancolor
1962 Yö vai päivä Risto Jarva
Jaakko Pakkasvirta
Filminor Oy Eastmancolor
1962 Ihana seikkailu Toivo Särkkä Suomen Filmiteollisuus Eastmancolor
1963 Meren juhlat Maunu Kurkvaara Kurkvaara-Filmi Oy Eastmancolor
1963 Lauantaileikit Maunu Kurkvaara
Aarre Elo
Kurkvaara-Filmi Oy Eastmancolor
1964 Juokse kuin varas Åke Lindman
Palmer Thompson
Veikko Laihanen Oy
VP Productions S.A.
Eastmancolor
1966 Tänään olet täällä Maunu Kurkvaara Kurkvaara-Filmi Oy Eastmancolor
1968 Mustaa valkoisella Jörn Donner FJ-Filmi Oy
Jörn Donner Productions Oy
Eastmancolor
1968 Rottasota Maunu Kurkvaara Kurkvaara-Filmi Oy Eastmancolor
1968 Punahilkka Maunu Kurkvaara Kurkvaara-Filmi Oy Eastmancolor
1968 Vain neljä kertaa Aito Mäkinen
Virke Lehtinen
Filmiryhmä Oy Eastmancolor
1969 Leikkikalugangsteri [mv/väri] Ere Kokkonen Filmituotanto Spede Pasanen Oy Eastmancolor
1969 Vodkaa, komisario Palmu Matti Kassila Fennada-Filmi Oy Eastmancolor
1969 Sixtynine 69 Jörn Donner FJ-Filmi Oy
Jörn Donner Productions Oy
Omega Film Ab
Eastmancolor
1969 Punatukka Maunu Kurkvaara Kurkvaara-Filmi Oy Eastmancolor
1969 Pohjantähteet Ere Kokkonen Filmituotanto Spede Pasanen Oy Eastmancolor
1970 Naisenkuvia Jörn Donner FJ-Filmi Oy
Jörn Donner Productions Oy
Eastmancolor
1970 Muurahaispolku Aito Mäkinen
Virke Lehtinen
Filmiryhmä Oy Eastmancolor
1970 Bensaa suonissa Risto Jarva Filminor Oy
FJ-Filmi Oy
Eastmancolor
1970 Anna Jörn Donner FJ-Filmi Oy
Jörn Donner Productions Oy
Stockholm Film Ab
Eastmancolor
1970 Narrien illat Tapio Suominen Markfilmi Ky
Pentti Lintonen & kumppanit
Eastmancolor
1970 Akseli ja Elina Edvin Laine Fennada-Filmi Oy Eastmancolor
1971 Kujanjuoksu Maunu Kurkvaara Kurkvaara-Filmi Oy Eastmancolor
1971 Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin Matti Kassila Fennada-Filmi Oy Eastmancolor
1971 Laulu tulipunaisesta kukasta Mikko Niskanen AC-Tuotanto Eastmancolor
1972 Hellyys Jörn Donner Jörn Donner Productions Oy Eastmancolor
1972 Haluan rakastaa, Peter Matti Kassila AC-Tuotanto
Adams Filmi Oy
Eastmancolor
1972 Sensuela Teuvo Tulio Teuvo Tulio Eastmancolor
1972 Lampaansyöjät Seppo Huunonen Filmi-Ässä Oy Eastmancolor
1973 Pohjantähti Edvin Laine Fennada-Filmi Oy Eastmancolor
1973 Mommilan veriteot 1917 Jotaarkka Pennane Jörn Donner Productions Oy Eastmancolor
1973 Meiltähän tämä käy Matti Kassila Fennada-Filmi Oy Eastmancolor
1973 Maa on syntinen laulu Rauni Mollberg RM-Tuotanto Ky Eastmancolor
1973 Krapula Jörn Donner Jörn Donner Productions Oy Eastmancolor
1973 Herra Huu – Jestapa jepulis penikat sipuliks Jaakko Talaskivi Suomen elokuvaosuuskunta Eastmancolor
1975 Kesän maku Asko Tolonen Filmi-Jatta Oy Eastmancolor
1975 Mies, joka ei osannut sanoa EI Risto Jarva Filminor Oy Fujicolor
1975 Rakastunut rampa Esko Favén Filmisyndikaatti
Ilkka Lehtonen Ky
Eastmancolor


Vuoden 1975 jälkeen valmistuneet pitkät mustavalkoiset elokuvat

VUOSI ELOKUVA OHJAUS TUOTANTO
1976 Lottovoittaja UKK Turhapuro Ere Kokkonen Filmituotanto Spede Pasanen Oy
1977 Häpy Endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai
niin kauniin ja rikkaan vaimon
Ere Kokkonen Filmituotanto Spede Pasanen Oy
1978 Rautakauppias Uuno Turhapuro, presidentin vävy Ere Kokkonen Filmituotanto Spede Pasanen Oy
1985 Calamari Union Aki Kaurismäki Villealfa Filmproductions Oy
1987 Hamlet liikemaailmassa Aki Kaurismäki Villealfa Filmproductions Oy
1991 Zombie ja Kummitusjuna Mika Kaurismäki Villealfa Filmproductions Oy
Marianna Films Oy
1992 Boheemielämää Aki Kaurismäki Sputnik Oy
1994 Pidä huivista kiinni, Tatjana Aki Kaurismäki Sputnik Oy
1993 Ripa ruostuu Christian Lindblad Villealfa Filmproductions Oy
LR Film Productions Oy
1993 Hysteria Pekka Karjalainen Fantasiafilmi Oy
1993 Isä meidän Veikko Aaltonen Villealfa Filmproductions Oy
1997 Palkkasoturi Anssi Mänttäri Reppufilmi Oy
1999 Armon aika Jaakko Pyhälä Filminor Oy
1999 Juha Aki Kaurismäki Sputnik Oy
2013 Betoniyö Pirjo Honkasalo Oy Bufo Ab
2016 Hymyilevä mies Juho Kuosmanen Oy Elokuvaosakeyhtiö Aamu Ab

Ensi-illat

Perjantai 18.8.

thehitmansbodyguardjuliste rakkaudellabeatricejuliste

thegreasystranglerjuliste

Lisää ensi-iltoja

Seuraavat kotimaiset:

napapiirinsankarit3juliste laulujautopiastajuliste pahapoliisijuliste kaikensekestaajuliste

Lisää kotimaisia ensi-iltoja

Viikonlopun katsotuimmat

1. 2. 3. 4. 5.
emojielokuvajuliste annabelle3juliste autot3juliste miamijuliste2 itseilkimys3juliste

Lisätiedot katsojatilastosta

Lähde: SES / Filmikamari

Katsotuimmat ensi-illat 2017

Päivitetty 15.8.

1. Pirates of the Caribbean: Salazar's Revenge 306 041
2. Itse ilkimys 3
292 933
3. Beauty and the Beast – Kaunotar ja hirviö 265 840
4. La La Land
256 358
5. Onneli, Anneli ja salaperäinen muukalainen
212 465

Katsotuimmat kotimaiset 2017

Päivitetty 15.8.

1. Onneli, Anneli ja salaperäinen muukalainen 212 465
2. Tom of Finland 100 949
3. Saattokeikka
68 538
4. Kuudes kerta
54 461

Kotimaiset elokuvat TV:ssä

Härmän lumo ja voima

harmanlumo
Klikkaa kantta.

ranin

Uusimmat BD-arvostelut

kaneliakainaloontatujapatubd Rike Jokela
KANELIA KAINALOON, TATU JA PATU!
luokkakokous2bluray Taneli Mustonen
LUOKKAKOKOUS 2
hacksawridgebd Mel Gibson
HACKSAW RIDGE – ASEETON SOTILAS
isanitonierdmannbd Maren Ade
ISÄNI TONI ERDMANN
racebd Stephen Hopkins
RACE
skiptracebd Renny Harlin
SKIPTRACE
roarbd Noel Marshall
ROAR
armyofonebd Larry Charles
ARMY OF ONE

huntforthewilderpeoplebd Taika Waititi
HUNT FOR THE WILDERPEOPLE
mojavebd William Monahan
MOJAVE
hymyilevamiesbd Juho Kuosmanen
HYMYILEVÄ MIES
uhrilampaatbd Jonathan Demme
UHRILAMPAAT
7rohkeatamiestabd John Sturges
7 ROHKEATA MIESTÄ
thefifthelementbd Luc Besson
THE FIFTH ELEMENT
theautopsyofjanedoebd André Øvredal
THE AUTOPSY OF JANE DOE
theshallowsbd Jaume Collet-Serra
THE SHALLOWS

Uusimmat DVD-arvostelut

muukalainenkatosidvd Orson Welles
MUUKALAINEN KATOSI
morrantobiasdvd Mats Lindberg
MORRAN & TOBIAS – KUIN TAIVAAN LAHJA
sotajarauha16dvd Tom Harper
SOTA JA RAUHA (TV)
greenroomdvd Jeremy Saulnier
GREEN ROOM
juoksekuinvarasdvd Palmer Thompson, Åke Lindman
JUOKSE KUIN VARAS
hatavaradvd Orvo Saarikivi
HÄTÄVARA
tottisalmenperillinendvd Orvo Saarikivi
TOTTISALMEN PERILLINEN
kuutamosonaatti12dvd Olli Soinio
KUUTAMOSONAATTI
thedressmakerdvd Jocelyn Moorhouse
THE DRESSMAKER